Olen fiilistellyt pari päivää Olavi Uusivirran uutta levyä, kannattaa tsekata. Fiilistely on mainio asia. Viikko sitten fiilistelin ihan kaikkea muutakin; menneen viikon aluksi kävelin Kaisaniemestä Vallilaan, pitkin Kallion katuja ja tuoksuvan tehtaan vierustaa. Valillassa istuin speksin bänditreeneissä ja oli niin hyvä olla, että oksat pois. Tunkkaisessa ja pölyisessä kopissa soi yhtäaikaa pari kitaraa, basso, sello, syna, foni, kolme viulua ja rummut, ja minä lauloin sohvalla hykerrellen olossani. Siinä tiloissa ollessa tuntui siltä, että tänä keväänä on sitten kuitenkin haettava opiskelemaan rakkausalaa. Menneet syksy ja talvi ovat olleet elämäni musiikittomimmat ja ahdistavimmat, ja ehkä ne liittyvät toisiinsa. Kun minä laulan tai soitan, kaikki on hyvin. Elävän musiikin ympäröimänä hengitän yhtäkkiä paljon helpommin. Miksi en siis ainakin yrittäisi päästä takaisin tilanteeseen, jossa musiikin aiheuttama hyvä olo olisi osa pakollista arkea. 

Tänään olen ollut yksi mököpallo, pyörinyt tunteiden vuoristoradassa ylös ja alas. Ärsyttänyt itseni lisäksi varmaan jotakuta muutakin. Ollut niin saatanan epävarma, että on tehnyt mieli läpsiä kasvoille. Minusta tulee aina tietyissä vaiheissa piisamirotta: ”tuho tulee väistämättä”. Kun olen onnellinen jostakin, niin suren jo valmiiksi sen menettämistä. Fiksu tyttö, sanoisin. Mutta yritän opetella olemaan vähän enemmän hetkessä ja vähemmän edessä tai takana. Asiat tapahtuu, pelkäsinpä niitä etukäteen tai en. Ja nykyhetkestä saa paljon paremmin irti, jos en pelkää. Olen paininut tämän kanssa niin monet painit, että ehkä vihdoin voisin oppia.

Näillä ajatuksilla ja oivalluksilla on varmaan aika hyvä lähteä uuteen viikkoon. Annan itselleni tehtäväksi musisoida enemmän ja murehtia vähemmän. Ja kaikille muille myös!

-Vilma K. 

(ystävänpäivältä sain just mitä toivoinkin: lettuja ja pusuja, herätä vierestä ja juoda toisen keittämää kahvia. uij.)