Kahden viikon kotitauko on ohi. Noiden kahden viikon aikana olin huono bloggaaja: ensin kuljin Tukholmassa neljä päivää ja otin ehkä kaksi kuvaa, sitten nautin kotikotona perheen seurasta ja veljeni otti monta heilahtanutta kuvaa siitä, kun minä ja äitini nauroimme ruokapöydässä. 

Tänään on vuoden viimeinen päivä. En ole ikinä kauheasti perustanut itse uudenvuoden viettämisestä. Raketit, nakit, bileet tai muu ei kiinnosta minua kauheasti. Vuosi sitten seisoin keskiyöllä Senaatintorilla parhaan ystäväni ja tämän poikaystävän kanssa ja katselin raketteja, kun rakastuneet suutelivat. Se kyllä olisi kiinnostanut. Vaikka juhla itsessään ei ole minulle tärkeä, niin se mitä se symboloi on: uuden alku. Siksi odotankin juuri keskiyötä, vuoden ensimmäistä sekuntia ja sitä että seuraavana päivänä voi alkaa toteuttamaan mahtipontisia ja höpsöjä lupauksiaan. Niitä jotka toistuvat ainakin minulla joka vuosi. 

Tänään toivon kovasti pääseväni pussaamaan (oikeastaan olen jo aamulla päässyt, mutta myös sitten vajaan 12 tunnin päästä). Viime vuosi oli aika, no, sisältöinen. Vaikka mitä uutta ja jännää tapahtui. Oli ekan speksin näytökset, muutto omaan kotiin, pois solusta, työpaikka, vähän kaikkea. Niin joo ja sitten tuli vielä toi poika, jonka kanssa kuulemma näytetään ihan samalta, ja josta tykkään vaikka se kaatoikin eilen kaljaa vastapestylle lattialle. 

Niistä uudenvuodenlupauksista sen verran, että kuten jo vihjasin, olen perinteikäs ihminen ja teen samat kuin ennenkin. Ja mitä tuhannet muutkin naiset: kesäkuntoon once again. Yritän myös lopettaa kynsinauhojeni repimisen verille. Yms.

Mitä te lupaatte?

-Vilma K.