valoa
Valoa valoa valoa. R-kioskin kahvi maistuu samalta kuin ensimmäisenä fuksivuonna, ainoa ero on, että siihen sai kaataa kunnon kauramaitoa. Ratikkamatka menee rauhassa, kuuntelen vanhoja lauluja, tuttuja säveliä. On valoisa olo. Keskustassa kadut ovat jo lähes sulat, askel ei luista. Koululuokassa loisteputki välkkyy, mutta minä selviän. Tunnin jälkeen temme ryhmätyötä Minervan oppimiskeskuksen hienoilla pyörivillä löhötuoleilla. Välillä keskustelu karkaa haaveiluun täydellisestä päiväkodista, olo on kotoisa ja lämmin. Ulkona ei paista täysillä aurinko, mutta valoa tulvii suurista ikkunoista enemmän kuin aikoihin.
Päätän mennä ex tempore lounaalle. Yksin. Minä. Yksin. Lounaalle. Ulos. En käsitä tuota tunnetta, mutta seuraan sitä. Topeliassa on hampurilaisia, hyviä kasvispihvejä ja lohkoperunoita. Tuntuu kummalta. Syön nopeasti ja yritän olla keskittymättä siihen, että minua jännittää sellaisissa tilanteissa. Katson puhelimelta Netflixiä ja jätän vain ihan vähän ruokaa tähteelle. En puske liikaa.
Lähden kahville Espooseen veljeni luo. Olo on voimaantunut. Kokeilen ensimmäistä kertaa veljen varastoista L-teaniinia, hän kaataa sitä kieleni alle ja jauhe tuntuu oudolta, maistuu miedolta. Kotimatkalla ympäristö tuntuu jotenkin selkeältä. Oudolta, mutta selkeältä. Ostan kaksi munkkia, minulle ja Jalmarille. Liukastelen pitkin polkua munkit kädessäni, etteivät ne litisty repussa.
Ilta on laiska, mutta seesteinen. Pesen pyykkiä ja pyörin sohvalla. Katsotaan vanhoja videoita ja puhutaan häävalsseista. Pusun jälkeen tahtoisin sanoa, että olen palannut, mutta tiedän se olevan liian aikaista. Siltikin se on upea tunne ja joskus aivan totta.
-Vilma K.
