V   U   O   S   I   , 

                                                                                                             o n  m e n n y t     V   U   O   S   I

                                                                                     ja yli. 

En tiedä mistä aloittaisin. Mihin jäin? Viimeeksi postasin, kun Elina oli lähdössä vaihtoon. Siitä on jo satamiljoonaa vuotta ja monen monia asioita.

Okei lyhyt briiffi: Ellu palasi, kämppikseni muutti Lappeenrantaan ja Ellu tuli tilalle. Asuimme kaksin reilut kolme kuukautta ja sitten Taiteilijapoika sai koulunsa loppuun Lahessa ja muutti tykömme. Meitä oli kolme siinä neljässäkymmenessäkahdessa neliössä ja vain yksi vessa. Tunnelma oli tiivis, mutta oikein kotoisa ja mukava. Tapahtui kuitenkin eräs harmillinen asia, nimittäin Kelan opintotuen asumislisän muutos. Jos olette seuranneet mediaa niin ymmärtänette varmaan sen aiheuttamat vaikeudet ja seuraukset. #äläkelaamunsuhdetta pls.

Seuraavaksi kerron ehkä tämän ”pimennossa” olleen kahdentoista kuukauden isoimman ja siisteimmän jutun. 

                                 p ä ä s i n  k o u l u u n  y l i o p i s t o o n.

Taas. Toista kertaa. Voi huh huh ja elämän kevät. (tässä vaiheessa katson kysyvästi kelloa, että joko pitäisi lähteä musiikintunnille, jossa huhujen mukaan tanssitaan ringissä pehmolelut sylissä…….) Minusta tulee isona siis  a i n a k i n  kasvatustieteiden maisteri, tarkemmin vielä varhaiskasvatuksen maisteri ja tuttavallisesti sitä ennen jo lastentarhanopettaja. Tällä hetkellä päässä pyörittelen mm. oman taidepainotteisen lastentarhan perustamista joku kaunis päivä. Ehkä. 

Toinen jotenkin aivan mahtava homma on se, että kaukohsude on tältä erää ohi. Ollut jo monta kuukautta. Muutettiin kommuuni erilleen elokuussa ja nyt meillä on 27 neliötä kahdestaan jaettavana. Se on aika. Ihanaa. Koti on muuten täydellinen, mutta säilytystilan puute vähän vaivaa. Ja se, että minä olen aika sotkuinen. Mutta onhan tämä nyt ihan hitokseen luksusta.

Sit voi vitsi arvatkaa mitä vielä. Olin kuullut jo etukäteen, että kasvatustieteellisen fuksivuosi ja ylipäätään vuodet ovat aika tiiviitä ja rankkoja ja vaativat fyysistä läsnäoloa. Olin myös jälleen kerran tietoinen Humanistispeksistä. Kierittelin haavetta hakemisesta pienellä kerällä vatsassa ja hekumoin mahdollista pääsemistä itsekseni. Tiedostin samalla, että asia veisi kaiken sen ajan, minkä voisin kerrankin viettää Taiteilijapojan kanssa. Asia ahdisti ja muutuin kiukkuiseksi ja kireäksi. Joku ilta sain vihdoin huoleni ja toiveeni verbaalisesti ulos keittokomerossa teenkeiton tai muun vastaavan yhteydessä. Taiteilijapoika sanoi aika suoraan, että mitä vielä, pakko hakea. Auttoi monologin kanssa. Vakuutteli, että olen hyvä. 

                            p ä ä s i n  s p e k s i i n . 

Tässä sitä ollaan. Kultani nukkuu ja minä keitin kahvit mutteripannulla. Aurinko paistaa ja meillä on aina muutama kaunis neilikka siideripullossa. Minä istun pehmeässä aamutakissani, mutta en ollenkaan niin hämilläni kuin silloin kerran, kun kerroin teille eroista ja rakkauksista. Jos muistatte. Minulla on ollut viime aikoina niin paljon onnea, että välillä pelottaa. 

Minä pakkaan nyt repun ja annan heippapusun. Vähän tuntuu siltä, että tällainen kirjoittaminen voisi palata. Ehkä. Pysykää kuulolla. 

JA HEI KERTOKAA. Mitä teille kuuluu? Mitä on tapahtunut 12kk säteellä???

-Vilma K.