Rakettiryhmä

Kolme on mystinen luku. Kolmio. Kolme toivomusta. Kuoleman varjelukset. Kolme yritystä. Kolme muskettisoturia. Pyhä kolminaisuus (sekä siinä yleisesti ajateltavassa muodossa että siinä, minkä vain minä ja kaksi muuta muistavat).

Meitäkin on kolme. 

On Viivi, alimmassa kuvassa. Viivi tekee hyvää ruokaa ja osaa kuunnella ja lohduttaa. Viiviä on yleensä aika kova ikävä. 

On Elina, keskimmäinen. Elina ottaa kameraani irvistelykuvia ja saa minut yleensä rauhoitettua. Elinaa ilman en varmana osaisi olla. 

Olen minä, Vilma. Hävitän avaimet ja löydän ne roskiksesta. Olen mielestäni aika hyvä halaamaan. 

Ajattelen usein, että olen ihan hirveän etuoikeutettu, kun minulla on nämä kaksi ystävää. Harvalla on välttämättä yhtään näin läheistä, sellaista jonka kanssa ei tarvitse esittää ja jonka menettämistä ei tarvitse pelätä. Näihin kahteen luotan samalla tavalla kuin perheeseen: nämä pysyvät vaikka olisin millainen. Ja minä pysyn. Ei tarvitse olla varpaillaan, miettiä tulisiko parempaa vastaan, pelätä että joku pettää, tai vaihtaa toiseen. Sen lisäksi, että olen saanut perheen, jolle uskallan kertoa kaiken ja joka pitää pystyssä, sain vielä nämäkin, ihan hullu lottovoitto. 

Olen joskus kirjoittanut, että elämän tärkeimpiä ihmisiä on kahdenlaisia. On niitä, joita ilman ei halua elää ja niitä, joita ilman ei voi elää. Ensimmäiset ovat niitä, joita ilman jossain vaiheessa joutuu elämään ja jälkimmäiset niitä, jotka niinä hetkinä pitävät kädestä vähän lujempaa. 

-Vilma K.