Saimaan laineilla, kohti seesteistä

Elo on ollut hitaisaa ja kevyen aaltoilevaa. Tasainen ookous on sisältänyt huonojakin hetkiä, mutta enemmän hyviä tai vähintään neutraaleja. Vaikeat tilanteet ovat olleet hieman helpompia kuin yleensä. Kun luentosalissa kuulen sivukorvalla, kuinka jonkun mielestä haisee liuotin, jonkun mielestä siltä kuin talo palaisi ja joku edempänä toteaa kaverillensa voivansa vähän huonosti, minä pusken läpi. Kyllähän kaikki tuollainen puhe vaikuttaa minuun, mutta vähemmän kuin yleensä.

Ostin kahdet uudet housut. Vihaan housujen sovittelua ja pukukopissa vääntelehtimistä, varsinkin kun valitsen yleensä aina ensimmäisenä koon joka ei mene reisien puoliväliä ylemmäs. Ostan kahdet korkeavyötäröiset coulouttes-malliset: farkut ja vaaleanpunaiset vakosamettihousut. Olen järjettömän innoissani, koska en ole ostanut ihan uusia vaatteita aikoihin ja usein tunnen itseni nuhjuiseksi haalistuneissa housuissani.

Olen pikkuhiljaa alkanut odottamaan kesätyötäni lastenhoitajana, en jännitä enää ihan niin paljoa. Odotan pääseväni näkemään kuinka puolitoistavuotias toimii ja kehittyy. Odotan päiviä leikkipuistoissa, puistoissa ja rannalla. Sateisia päiviä sisällä lastenohjelmien ja lelujen keskellä. Sitä ettei tarvitse olla kuumassa kahvilassa työvaatteet päällä. Että voin käyttää töissä sandaaleita.

Nyt istun junassa. Otin vahingossa paikan junan lemmikkivaunusta ja pelkään vain kohtalaisesti saavani allergisia oireita eläimistä. Minulla ei tietääkseni ole allergioita, joten kohtalainenkin pelko on vähän turhauttava. Välillä mietin että voi luoja onko täällä vähän seisova ilma. No varmaan on. Ulkona on harmaanvalkeaa, lunta tuntuu satavan joka suunnasta. Minä vihaan tällaista säätä, maailmanlopun ja toivottomuuden sielunmaisemaa. Odotan sinistä taivasta ja valoa. Valoa valoa valoa.

Olen menossa Imatralle. Olin siellä viimeeksi joulukuussa. Silloin kun pappa haudattiin. Siitä on kolme kuukautta ja yksi päivä kun pappa kuoli. Joululoma meni sumussa, olin ahdistuneempi kuin ikinä ennen. Heräilin siihen joka yö aamuyöstä ja joka yö käytin tunnin rauhoittamaan itseni takaisin uneen. Minä toivon niin kovin, että tästä vierailusta tulee ihana. Tai ainakin paljon ihanampi. Mutta en minä vaadi, vaan yritän rauhassa ottaa vastaan ne jutut ja tunteet mitä elämässä tulee.

– Vilma K.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *