Seikkailu

Tasan vuosi sitten alkoi tähänastisen elämäni suurin seikkailu. Menin ensimmäistä kertaa ihan rikki. Hajosin siinä keskellä koskipuistoa, ei paljoa lohduttanut se, että sirpaleet tuovat onnea. Ei se siinä vaiheessa tullut mieleen. Enkä minä sitä silloin olisi osannut nimetä seikkailuksi, se oli painajainen johon piti herätä joka aamu, samalla opetella hengittämään uudestaan.

whole new level of being brave

Laihduin viisi kiloa, ei ollut nälkä. Kuljin sumussa koko kesän, tein töitä ja teatteriroolin, hymyilin harvoin. Jossain välissä hajosin uudestaan ja pidin aurinkolasit päässä koska itketti julkisella paikalla. Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin, yritin käsitellä kipua, ymmärtää sitä. Ensimmäistä kertaa taisin olla aidosti onnellinen citymarketin kassalla, kun luin yliopiston hyväksymiskirjeen. Itkin onnesta kun tajusin, että kaikki helpottaa. Ihan kohta, ihan varmana. Muutin Helsinkiin, ihastuin ja satutin itseni uudestaan. Huomasin, että niin elämä menee. 

Kaikesta huolimatta onnistuin pysymään pehmeänä, vastaanottavana. Kipu ei kasvattanut ympärilleni kuorta. Kokosin sydämen takaisin ehjäksi, mutta vaikka tiesin miten paljon sen uudestaan särkyminen tulisi sattumaan, jätin sen suojaamatta. Toisinaan kadehdin niitä, jotka ovat ottaneet opiksi ja kovettaneet itsensä. Fiksua, ajattelen, mutta samalla myös vähän säälin. Jos ei ole valmis tuntemaan kipua, ei myöskään saa tuntea mitään muutakaan. Eräs tuttu sanoi: ”Se sattuu. Ihan helvetisti. Mut niin sen kuuluukin sattua.” Elämä on ja silleen. 

Haluaisin palata vuoden taaksepäin ja kertoa itselleni, että sinä selviät. Halata ihan sairaan tiukasti ja kannustaa. Kyllä se siitä, ihan oikeasti. Sanoisin myös, että arvaa mitä, ihastut vuoden sisällä monta kertaa ihan uusiin tyyppeihin. Ja mikä parasta, pari saattaa jopa ihastua takaisin, hiphei! 

//www.youtube.com/embed/cX3ZNa7j63c

Olen ollut nyt vuoden about yksikseni. Yksi elämän suurimmista haasteista on opetella tekemään itsensä onnelliseksi, koska loppujen lopuksi; jos osaa sen, on elämässä aika vahvoilla. En todellakaan osaa vielä, mutta olen jo paljon lähempänä kuin vuosi sitten. Yksi on varmaa, toisinaan tulee sattumaan. Mutta kuten Aino Venna laulaa, i have seen the crimes of war, now it’s peace i’m fighting for. 

Vannon kiven ja kannon kautta, teen kaiken uudestaan. 

-Vilma K.

heehee tiiän että tää oli taas tällainen liibalaaba mukadramaattinen avautumisjuttu mutta sellainen mie vähän oon. niin joo ja S hyvää erovuosipäivää ollaan ihan hyvä ekspari! TOINEN NIIN JOO save the arctic ja silleen !!! söpöjä nuo videon örkit hihi. (ekaa kertaa jännittää julkasta teksti eli olkaa armollisia vaikka oonkin tämmönen draamapylly)