Uusi ”me”

Sanoin eilen päivällä, että tuskin jaksan juhlia speksimme nimeä kauaa, kun en juodakaan ajatellut. Juonut en, mutta jäin kuitenkin tanssimaan näyttelijäihmisteni kanssa. Olimme suuressa ringissä, tanssimme ja heittelimme kuvitteellista asiaa, palloa, keihästä, pientä, isoa, mitä milloinkin; impulssitanssia. Sitten soi Tuulin ”Me ei olla enää me” ja rupesin ajattelemaan. 

Hain speksiin, koska viime kerta oli niin ihana, niiden ihmisten takia joita siinä tapaa. Viime vuoden porukka oli ihan mahtava ja toimi yhteen loistavasti. Sitten tuli uusi speksi, ja näyttelijäposse uudistui melkein kokonaan. Ja niin vain kävikin, että tämäkin on ihana ja toimii yhteen. Ei ihan samalla tavalla, mutta kuitenkin. Tällä kertaa speksissä ei ole mukana maailman hauskinta Hellua, ei parsa-alkkareita, kukaan ei hoe ”mierumaahan” enkä ole salaa ihastunut keneenkään. Eri tavalla kauhean kutkuttavaa, vaikka samalla katsookin välillä hellästi viimevuotiseen päin.

Ei nykyisyyden tarvitse olla kaikin tavoin parempaa, jotta siitä voi nauttia. Parempi elää elämä, jossa voi muistella vanhoja aikoja ”vanhoina hyvinä aikoina”, kuin odottaa jättimäistä ja jatkuvaa nousukiitoa. Voi olla onnellinen siitä mitä oli ja siitä mitä on, samaan aikaan. 

Täällä tuoksuu mokkapalat, vien niitä tänään treeneihin, nam. 

-Vilma K.