viikonvaihteessa

 

s     u     n     n     u     n     t     a     i

Aamun sininen hetki. Kahvi. Työnnän puhelimen kauemmas, etten selaisi sitä. Jalmari pyörähtää sängyssä ja minä hytistelen ihan hyvää fiilistäni. Minulle ihan hyvä on aika kiva olotila, sellainen tasainen. Kahvi maistuu hyvältä ja aurinko nousee jossain puiden takana, vähän kuin elämässä. 

Olen kuudetta kertaa speksin teknisen läpimenon aamussa. Tämä teatteri on uusi, en ole ollut täällä koskaan ennen. En osaa vielä kaivata lavalle ja se tuntuu oudolta. Kannetaan tavaroita, odotetaan. Pelataan korttia, odotetaan. Oloni aaltoilee ees taas, välillä on hyvä, välillä ympäristö pelottaa. Välillä käperryn itseeni. Pelkään aina, että ihmiset näkevät. Pitävät heikkona ja outona. Yritän piilottaa viimeiseen asti. Kaadan kielen alle vähän L-teaniinia, olo selkeytyy hieman.

Ulkona paistaa aurinko ja se polttaa kuumasti paljasta päätä. Tiet ovat osittain jäässä, märkä ja kuiva asfaltti vaihtelevat. Kuuntelen miten vesi luikertelee viemäreissä, kevään ääniä. Tauolla käyn kotona syömässä pastaa ja juomassa kahvia. Olo on tasainen, ei täydellinen mutta ei huonokaan.

 

m     a     a     n     a     n     t     a     i   

 

Aamu on ihana. Nukun liian pitkään, mutta minulla on silti aikaa tehdä yhteinen aamupala. Ennen kuin nousen sängystä otan Jalmarin syliin ja pussailen päätä ja poskea. Kuiskutan korvaan, miten onnellinen olenkaan hänestä. Keitän kahvia. Vasta kaksi viikkoa sitten välttelin kahvia siinä pelossa, että se lisää ahdistusta. Nyt annan sen mennä. Kahvi on ollut osa minua jo pitkään pitkään pitkään. Tulee kiire lähteä, kävelen kilometrin matkan pysäkille. 

 

Koulussa on vähän vaikeaa. Vihaan näitä luokkia, joissa sälekaihtimet on käännetty kiinni ja loisteputket paistavat silmiin. Sisäilmaongelmat eivät helpota tätä. Päätäni särkee, koska päätin aamulla kokeilla liian vahvaa piilolinssiä vasempaan silmään. Niskatkin ovat jumissa. Tuntuu kuin olisin puoliksi läsnä. Staattisuus on minulle aina haaste. En osaa olla paikallani, jokin minusta liikkuu aina. Jalka, käsi. Sormet puhelimen näytöllä tai hieromassa hartioita.

Illalla kaikki on hyvin. Selviän kenraalista, vaikka laulu kulkee vähän huonosti. Ääni ei solju kunnolla, mutta en anna sen häiritä liikaa. Välillä vääntelen rautalankaa, kun tarvitsen hetken hämäystä. Vain pienissä hetkissä minua ahdistaa ja se tuntuu voitolta. Tuntuu vielä kaukaiselta, että huomenna on ensi-ilta. Näyttelijänä kaikki on hieman konkreettisempaa, yleisö on niin kovin lähellä. Tänä vuonna olen parvella takarivissä ja ero edelliseen vuoteen on valtava. Kun pääsen kotiin, Jalmari kantaa eteeni iltapalaa ja halaa pitkään. Olo on lämpöinen, lempeä. Uupunut, mutta toiveikas.

 

– Vilma K