Voltteja

 

30.9.2015

Ensimmäinen ilta. Hillitön kaipaus ja ikävä. Suunnaton väsymys, fyysinen ja  h e n k i n e n. Miksi ja miksi?

 

Elämä heitti voltin.

 

 

1.1.2016

Miten voikin yksi ihminen niin helposti poistaa kipua?

 

Elämä heitti voltin.

 

— Pitkän hiljaisuuden, rikkinäisyyden ja pimeän kauden jälkeen haluaisin taas puhua. Alkaa kertomaan kuvin ja sanoin miltä tuntuu ja mitä kuuluu. Kävi katsokaas niin, että elämä otti rinnuksista kiinni ja hakkasi maata vasten. Jätti makaamaan ja satoi vähän päälle. Sitten tuli takaisin, nosti ylös ja kuivasi. Laittoi Bepanthenia haavoihin ja kietoi pehmeään aamutakkiin. Ja tässä sitä ollaan, pehmeässä ja vähän hämillään.

Nyt vähän nolottaa, miten meninkin niin maihin vaikka mitään maailman traagisinta ei tapahtunutkaan. Minä vain erosin. Vaikka ei se vajaa neljä kuukautta sitten ollut vain ero. Silloin maailma loppui. Samaan aikaan kun ympärillä maailma ihan oikeasti rytisi ja paukkui kamalia asioita, minä istuin kotona ja itkin sitä, että minut oltiin jätetty. Istuin ihanassa uudessa asunnossani, ja vaikka niin moni ihminen tuki ja lohdutti, istuin sumussa. Viikko toisensa perään olin kykenemätön päästämään irti.

Tuli loma. Vietin joulun läheisten keskellä, söin hyvää ruokaa ja silitin mopsia. Sain myös aivan ihania lahjoja, mutta pakko olla vähän ällökliseinen ja sanoa, että paras oli kuitenkin yksi ”moi” jouluaattoiltana. Sen yhden moin jälkeen olen hymyillyt kolmen viikon aikana enemmän kuin menneinä kuukausina yhteensä, istunut pehmeässä takissani hämilläni ja onnellisena. 

Ennen kuin lähdetään arkeen ja kevyisiin sanoihin, niin haluaisin kiittää. Olen huono puhumaan, mutta onneksi moni osaa lukea. Kiitos äidille, jonka korvaan itkin niin monet puhelut ja joka pysyi varmana ja lujana. Kiitos Elinalle joka toi aamukahvin sänkyyn ja oli aina siinä kun tarvitsin. Kiitos Viiville, jonka sohvalla nukuin viikon ja joka jaksoi muistuttaa ettei kaikki vika ollut minussa. Kiitos Roosalle, ultimaattisesti parhaalle kämppikselle. Onalle, joka piti kädestä, ja Sannille jonka koko olemus rauhoitti. Simonille, joka muistutti että olen vahva. Ja muillekin jotka olitte siinä, hymyilitte ja halasitte. Ja kaikille, että annoitte anteeksi (toivon ainakin), etten jaksanut aina olla sosiaalinen tai kiinnostunut.

 

Ja niin. Kiitos siulle, kun sanoit moi ekana. 

 

PÄDÄDÄDÄM meitsi on bäk!

-Vilma K, kovin innostunut.

(kursiivit on meitsin päiväkirjasta niiq for realll)