ystävänpäivänä

 

 

 

Tänään on ollut aaltoileva päivä. Aamulla hyvää aamiaista, HIMYMiä ja hellyyttä, paljon pusuja ja paijauksia. 

Minä luin pitkästä aikaa. Vain 40 sivua ja välillä kyllä kadotin keskittymisen, mutta luin silti. Minä luin. Uppouduin edes vähän. Luin Paulo Coelhoa, vähän noloa ehkä. Muistan, miten nuorena Alef teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Muistan, kuinka ajattelin ymmärtäväni jotain suurta universumista ja elämästä. Enkä epäile, silloin varmasti ymmärsinkin, enemmän kuin mitä olen viime vuosina yhteensä. Toivon, että kirja herättää sen kipinän uudelleen. 

Siivosin. Aloitin liian myöhään ja lopetin aikaistetusti kun veli tuli kylään. Imuroin ja pyyhin olohuoneen, käänsin futonin ja vaihdoin lakanat. Pesin pyykkiä ja pyyhin pölyjä. Kaikki jäi kesken. Keittiön lattialla on kahvinmuruja ja kylppärissä kasa vaatteita. 

 

 

Ahdistus tuli kylään. Saanko henkeä, enkö saa henkeä. Miksi tuntuu tunkkaiselta. Pehmeimmätkin rintaliivit painavat rinnasta. Kiihkeä puhe ahdistaa. Minua ei saa haastaa, en jaksa, enkä pysty vastaanottamaan sitä. Itkettää, mutta en pääse mihinkään pakoon. Miksi tunnen kaulani näin selvästi. Älkää puhuko olkaa hiljaa olkaa hiljaa olkaa hiljaa. Miksi minun ääneni kuulostaa näin mattaiselta, vähän kuin nuhaiselta. 

 

Hetken päästä jo kirjoitimme veljen ruotsintehtävää yhdessä, sadanviidenkymmenen sanan argumentaatioteksti. Minä sanelin ja veli kirjoitti, Jalmari korjasi aina, kun menimme liian metsään. Me olemme täysin pihalla yksinkertaisimmistakin sanoista ja kirjoitamme vill kun pitäisi kirjoitta ska. Sitten minä nauran, kun tajuan miten metsään olen neuvonut, tai miten metsään veljeni on kirjoittanut. Olo on kepeä, aika turvallinen. Me kirjoitimme futonilla vierekkäin aina kuuteenkymmeneen sanaan asti ja Jalmari asensi lattialla uusia VR-lasejaan. Söimme suklaata ja tarjoilimme limuun sekoitettua rye bitteriä. 

 

Oli saunavuoro. Kuuma löyly. Keskityin huonosti. Aloin miettimään astmaa. Minulla ei tietääkseni ole astmaa. Mutta mitä jos on. Näin silmissäni kuvia, joissa syöksyn ulos pakkaseen haukkomaan henkeä. Kuvat ovat todentuntuisia ja ymmärrän niiden vain lietsovan pelkojani. Kun Jalmari on jo saunonut, minä istun alalauteella ja vedän ahdistusta ulos itsestäni. Samalla tavalla kuin pienenä, kun minulla oli noidannuoli ja pyysin aikuisia vetämään sen pois. Hitaasti ja tarkasti vedän sitä vanana lapojeni kohdalta, sitten rinnasta, kaulasta, takaraivosta. Kylkiluiden kohdalla Jalmari huutaa menevänsä jo pukemaan. Minä lopetan. 

 

Minä lupaan vetää sitä ulos vähän matkaa joka päivä. Joskus se on muisto vain ja minä hengitän taas pelotta. 

 

-Vilma K.