Olen viime aikoina miettinyt millainen vanhempi olen. Kun mietin vuotta 2019, huomaan, että parannettavaa olisi. Kipujen kanssa elämiseen ja itsensä kuntoon saamiseen kului enemmän aikaa kuin oletin. En ottanut tyttöäni mielestäni huomioon tarpeeksi. Tuntui, ettei vaan jaksa ja elämä ei ole sitä mitä ois voinut olla.

Siitä on nyt vuosi, kun kivut alkoi. Ja pitkä saikku. Silloin olin todella kireä ja kiukkuinen. Tietenkin kun oli kipuja. Tytölle kerroin kyllä, että äiti on kipeä. Hän hoiti ja antoi minun olla. Tyttö kävikin hoidossa, että ei joutuisi kärsimään minun olostani. Mutta siitähän mulle tuli HUONO ÄITI-tunne. Tietenkin! Vaikka minulle sanottiin, ettei sitä tarvitse potea. Tyttö kaipaa muutakin seuraa kuin äidin. Näin jälkikäteen ajateltuna ihan hyvä vaan, että oli hoidossa. Säilyi molempien vanhempien ja tytön mielenrauha. EI ollut turhia riitoja ja tyttö oli onnellinen. 🙂

MUTTA parannnettavaa on aina.
Nyt onkin ollut paljon touhua yhdessä perheen kanssa alkuvuodesta. Ollaan ulkoiltu, käyty elokuvissa, leikitty monenlaisia leikkejä…
Suunnitelmia on tehty lisää. Jossain vaiheessa suunnataan Ouluun hotelliin ja mennän Leo’s Leikkimaahan. (Siitä voisikin joku kertoa kokemuksia! :)) Retkeilyä luonnossa esim. Riisitunturi ja Karhunkierroksella. Myös Konttainen ja Valtavaara pitäisi valloittaa. Pääsiäisenä tyttö ja mies lähtevät käymään mummolassa. (mä painan töitä!)

Ja olen päättänyt, että kotona touhutaan yhdessä enemmän. Aina ei tarvitse lähteä kauemmas, kun asuu maalla, niin voi lähteä lähimetsään retkelle tai ihan vaan olla pihalla. Ikävää vaan, että on vielä niin pimeää aamusta ja pimeä tulee aikaisin, mutta kohti valoa mennään! Minusta on kivaa, kun tyttö tykkää retkeillä ja muutenkin liikkua. Mukavaa puuhaa on myös yhdessä jumppaaminen. Tai niin hän sanoo. 😀 Minä teen kotona treeniä ja hän tulee mukaan. Meillä on hauskaa. 🙂

Ihaninta on se, että tyttö on iloinen ja onnellinen. Ei juuri koskaan ole kärttyinen. Toki onhan niitäkin päiviä, mutta harvoin. Yleensä täällä herätään virkeinä ja iloisina. Se saa tuntemaan, että on sitä jossain onnistunut. Kaikesta huolimatta!

Niinhän siinä taas kävi, että kirjoittaminen jäi, kun piti selvitellä kipuja ja omaa hyvinvointia. Koko kesä meni toipuessa käsileikkausista. Elokuussa palasin töihin ja oon ollut onnellinen ja iloinen siitä, että olen voinut jatkaa vanhassa työssä. 🙂 Kyllä minä stressasinkin sitä. Ehkä nyt uuden vuoden puolella olen tajunnut, että ei enää kannata. Koko loppuvuosi sujui hyvin, vaikka välillä mietin, että onkohan minusta tähän. No, on! Teen sitä työtä mitä rakastan. <3

Kaiken sen saikkuilun aikana koetin saada itseni parempaan kuntoon. No, en ihan saanut. Mutta ylitin itseni monta kertaa kesän aikana. Osallistuin siskoni kanssa ensimmäistä kertaa Ruka City Survivorsiin. Tiesin sen olevan rankka, mutten niin rankka kuin oli. Piti kiivetä pitkin tunturia, tulla alas ja taas ylös. Suppailtiin, kiivettiin mäkihyppytornia ylös ja juostiin. 😀 Ikinä en ole ollut niin poikki, MUTTA SILTI juoksin maaliviivan yli. 🙂

Ja se miten me pärjättiin olikin YLLÄTYS! Mä en olisi uskonut, että ollaan sijalla 11. Melkein 10 parhaan joukossa. Siskon avulla siitä selvittiin. Hän kannusti koko matkan. omalla tavallaan 😉 Tänä vuonna mennään uudestaan. Parannetaan sijoitusta tietenkin. Nyt tässä kohotetaan kuntoa, ettei ihan alussa jo kuole. 😀

Eli olen alkanut TAAS, niiin TAAS KERRAN kuntoilemaan. Nyt kun olen päässyt yli stressistä ja siitä henkisestä pahasta olosta (osittain), joka on vaivannut koko vuoden. Liikunta on antanut minulle nyt paljon energiaa ja jaksamista. On ihana herätä aamuisin siihen tunteeseen, kun ei nukuta, sillä nukun todella hyvin ja pitkiä yöunia. Oon alkanut juomaan paljon enemmän vettäkin sekä eilen aloitin sitruunaveden juomisen. Katsotaan mitä siitä tulee. Ja mulla on koko ajan se kannu tuossa keittiössä, niin tulee juotua ohi mennessä. 🙂 Tästä se taas alkaa kaikki.