Vapaapudotus

Uusi on kutkuttavaa, kimaltavaa, vihreämpää.
Uusi on pelottavaa ja ahdistavaa, kurkkua kuristavaa.

Ehkä tiedät sen tunteen, kun seisot vanhan reunalla ja uusi häämöttää jossain edessä. Joskus se on lähellä – voit melkein jo kurottaa sinne. Joskus et näe sitä ollenkaan, mutta tiedät, että siellä se jossain on. Sitten tulee se hetki, kun on pakko hypätä eikä takaisin voi enää kääntyä.

Laskeutuminen uuteen voi olla pehmeää. Ehkä huomaat, että ero vanhaan ei ollutkaan niin suuri kuin luulit. Jostain oli heitetty eteesi turvaverkko, joka vaimensi iskua. Olivatko ne uudet tuttavat vai ne vanhat rakkaat, jotka seurasivat mukanasi uuteen? Ehkä olit päässyt vierailemaan uuteen jo etukäteen.

Joskus huomaat mätkähtäneesi suoraan kivikkoon pitkän ilmalennon päätteeksi. Kukaan ei ehtinyt asetella patjoja suojaksi. Huhuu – onko täällä edes ketään? Ehkä sisuunnut mätkähdyksestä. Tai lamaannut. Kuitenkin, kun ruhjeet ja mustelmat ovat vaalenneet, huomaat kasvaneesi henkisesti ainakin tuuman verran.

Uusi on ihanaa ja kamalaa.
Se on välttämätöntä, mutta silti se yllättää joka kerta.

Hyppään kohti uutta ja ihanaa tuntematonta. Olen stepannut rotkon reunalla jo kauan. Odottanut malttamattomana. Polkenut reunaa niin, että se on pian murenemassa. Tiedän, että oma turvaverkkoni seuraa liikkeitäni ja yrittää tähdätä pumpulisen patjan niin, että selviäisin mahdollisimman vähillä ruhjeilla. Ja vaikka turvaverkkoni ei ehtisi ajoissa, tiedän, että on Hän, joka turvaa.