Halkoja nuotioon
Uusi vuosi ei ole alkanut kaikilta osin kovin hyvin. Erimielisyydet eli suomeksi sanottuna riidat ja loukkaantumiset ihmissuhteissa ovat tehneet kalsan olon sisälleni samaan aikaan, kun torppaa ei meinaa saada paukkupakkasten keskellä millään pysymään asuttavan lämpöisenä. Paha mieli, epäreiluuden kokemus, orastava katkeruus ja kauna ovat vieneet sisäisen rauhan mukana myös osan yöunista. Olen joutunut miettimään omaa osuuttani asioihin, tunteen vallassa reagoimistani ja toisten osapuolten tapaa toimia ja olla. Ei ole ollut kiva huomata, että olen joskus kovin herkkä loukkaantumaan ja olen aika voimaton torjumaan katkeruuden lonkeroita.
Näissä ”liemissä” kiehuessani mieleen on tullut muisto vuosien takaa matkani varrelta. Muisto liittyy tilanteeseen, jossa koin, että minun kokemukseni uskosta ja sen ohjaamana elämisestä ei riittänyt toiselle saman tien kulkijalle. Pahaksi onneksi jouduimme kohtaamaan toisemme keskellä arkeamme hyvin usein. Erään kerran kohtasimme sattumalta saunan pukuhuoneessa. Toinen oli lähdössä, minä vasta tulossa saunaan. Vaivautunut tervehdys ja äkkiä yksin saunaan istumaan. Jonkin ajan kuluttua saunan oveen koputettiin. Hämmennyin. Kuka saunan oven takana olisi? Hienoista epävarmuutta muussakin kuin äänessä tuntien toivotin tuntemattoman tulijan tervetulleeksi. Yllätyin, kun oven takana seisoikin sama mies, jonka luulin jo lähteneen saunalta pois. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli loukannut minua. Minua selvästi vanhempi mies pyysi minulta anteeksi. Molempien silmissä kiilteli, kun paiskasimme kättä ja sanoin, että annan anteeksi. Tarkoitin myös sitä.
En ole varmaan tuosta hetkestä paljonkaan kasvanut anteeksi pyytämisen ja antamisen suhteen. Ehkä kuitenkin vähän. Edelleen tunnen monesti houkutusta jäädä väijymään anteeksiantamattomuuden juoksuhautaan tai vastaavasti siihen bunkkeriin, jossa panttaa omaa anteeksipyyntöäni, koska minusta tuo toinen saa myös pyytää omaa osuuttaan anteeksi. Tällainen maa on armoton maa. Tuure Kilpeläinen laulaa tästä maasta, jossa ei hymyillä suotta, ei tervehditä vieraita ja tarvotaan viimassa. Armottomassa maassa ei kohdata. Siellä tulee kylmä. Niillekin, jotka ajattelevat olevansa lämpimässä, tulee kylmä, kun juoksuhaudasta ja bunkkerista ei nousta ei kenenkään -maalle. Sillä maa-alueella koetaan turvattomuutta, kun aseet ja puolustusrakennelmat eivät ole enää suojana.
Kilpeläinen kutsuu laulussaan ojentamaan käden, ottamaan tulijan vastaan ja lisäämään halkoja nuotioon. Ja vielä kourallisen armoa tuokioon. Pelästyin riitaa, joka syntyi synkentämään alkanutta armon vuotta. Tajusin, miten tärkeitä ihmisiä elämääni liittyy ja sen, etten halua menettää meidän matkakumppanuuttamme. Minun täytyy myöntä se, että juuri näiden ihmisten merkityksellisyys laittoi halkoja siihen nuotioon, jonka äärelle halusin kokoontua sopimaan. Olisiko ollut helpompaa antaa asioiden jäädä sovittamattomaan tilaan, jos vastapuolella olisi ollut ihminen, joka olisi ollut minulle vähemmän merkityksellinen? Todennäköisesti, valitettavasti. Armollisuus on vaikea laji. Eri mieltä oleminen ja samaan aikaan suhteen säilyttäminen on toinen.
Tätä armon vuotta aloittaessani koen hyvin syvällä itsessäni, että tarvitsen tänä vuonna vielä enemmän rakkautta kuin menneenä vuonna. Tarvitsen entistä enemmän sitä kokemusta, että Isä rakastaa poikaansa ihan koko ajan, aivan joka hetki. Syyllisyys ei ole saanut minua muuttumaan. Uskon, että vain rakkaus saa aikaan pysyviä muutoksia. Vain rakkaus voi lisätä halkoja nuotioon, kun ulkona kylmentyy.
