Tavallinen tarina?

 

Tänään haluan kertoa sinulle sadun.

Sadun ihmisen pienuudesta ja suuruudesta.

Sadun siitä, miten kokonainen ihmiselämä voi olla vain yksi yliviivattu nimi tai ohikävelty hahmo.

Sadun toivottomuudesta ja toivosta sekä rakkaudesta, joka uskoo, toivoo ja kärsii kaiken.

 

Olipa kerran suomalainen mies.

Mies, joka oli lähes koko elämänsä tehnyt pätkätöitä.

Mies jäi työttömäksi.

Jälleen kerran.

Määräaikaista työsopimusta ei uusittu; rekrytointikielto, sanottiin, firma saneeraa, sanottiin.

Ihan hyvä mies, nyt vaan ei ole mahdollisuuksia ja kun tuota ikääkin jo, sanoi työnantaja.

Laiska mies, kun ei tee töitä, sanoivat sukulaiset.

Maailman paras isä, sanoivat lapset.

Taidanpa vetää kännin ja itseni narun jatkoksi, sanoi mies.

 

Mies ei puhunut eikä pussannut, ei halunnut edes halausta.

Yöt pyöri sängyssä ja kiroili unissaan.

Tunsi olevansa täysin tarpeeton, hanttapuli, luuseri, epäonnistunut, vailla mitään virkaa.

 

Vaan missä olivat nyt lehti- ja televisiotoimittajat, missä suuret otsikot?

Missä kriisiryhmä, te-toimiston edustus, palkallinen työnhakuvapaa, palkanmaksu vielä puoli vuotta eteenpäin, iso työttömyyskorvaus?

Missä olivat dokumenttifilmin tekijät?

Missä olivat edes liian suuret sanat ja lupaukset?

 

Niinpä niin; sen pituinen se….