Anna meille poutapilviä

Lämpimänä kesäpäivänä erotan poutapilvien joukosta kasvot. Hymy pumpulisilla kasvoilla levenee, kohoaa nopeasti kohti korvia, kunnes lopulta hajoaa yhtä nopeasti kuin syntyikin.

Kesälomapäivänä pilvien tuijotteluun oli aikaa. Rantahiekalla pötkötellessä epäilin hetken, osaanko enää etsiä pilvenhattaroista hahmoja, kuvioita tai eläimiä. Lapsena osasin. Minulla oli hyvä mielikuvitus.

Pilviä tutkaillessa nautin siitä, että aika pysähtyi ja minulla ei ollut kiire mihinkään. Löysin yksisarvisia ja muita kummallisia olentoja. Etsin piilotettuja viestejä. Tulkitsin taivasta – kirjaimellisesti. Samalla toivoin, että huomaisin näitä pieniä yksityiskohtia myös kiireisen arjen keskellä, sillä juuri yksityiskohdista ja tunteista syntyvät muistot.

Kun suljen silmäni ja ajattelen kesää,
maistan kielenkärjellä tuoreen mansikan ja sulaneen jäätelön,
haistan vastaleikatun nurmen tuoksun,
kuulen kuikan kujerruksen kaukana järvellä, hyttysen ininän, kun olen juuri nukahtamassa,
tunnen kyyneleen silmäkulmassa, kun muistelen vastavihityn hääparin onnea,
muistan haikeuden, kun illat viilenevät ja puiden lehdet kellastuvat,
hymyilen lomareissun kommelluksille ja sille ystävälliselle rouvalle, joka halusi auttaa, vaikka meiltä puuttui yhteinen kieli.

Tänä kesänä kiireen ja kiristelyn sijaan annan aikaa itselleni ja läheisilleni. Ihmettelen luontoa ja kuulostelen, mitä se kertoo minulle. Mitä sisimpäni kuiskii minulle, kun annan sille tilaa? Mitä Jumala puhuu minulle?

Mitä sinä haluat muistaa tästä kesästä sitten, kun syyssade piiskaa ikkunoita?