Etsitään ystävää maailmanloppuun

Tulin katsoneeksi leffan ”Seeking a Friend for the End of the World” Netflixin mainiosta kattauksesta. Sen enempiä spoilailematta leffassa maailma on muutaman viikon päästä päättymässä asteroidin iskuun ja erilaisten ihmisten erilaisia reagointitapoja vääjäämättä uhkaavaan tuhoon saa leffassa seurata. Yksi ajaa nurmikkoa, toinen on päättänyt olla koko loppuaikansa päissään. On varmaankin kerrassaan mahdotonta miettiä vakavissaan etukäteen, että mitä sitä itse tuollaisessa tilanteessa tekisi. Miten siihen kaikkeen suhtautuisi? Mutta eihän tuollaista edes ole syytä pohtia, eihän?

Median monipuolisena kuluttajana työmatkojani välillä Lahi-Kouvola-Lahi [sic!] sujuvoittavat moninaiset äänikirjat. Parhaillaan kierrossa on Risto Isomäen ”Sarasvatin hiekkaa”, joka on ekologinen trilleri. Jokin joko kerronnassa, dialogissa tai lukijassa haraa kovasti vastakarvaan, mutta siitä huolimatta teos piirtää aika lohdutonta kuvaa ympäristön tilasta ja tulevasta, etenkin napajäätiköiden suhteen. Toisaalta tekisi mieli ottaa itsekin tarkemmin selville, että mitä on todella tapahtumassa ja missä mittakaavassa, mutta toisaalta melkein tuntuu pelottavalta ajatukselta lähteä sitä selvittämään. Uutisissa kun välillä tulee vastaan uutinen jälleen jostakin alueesta jossakin kaukaisella jäätiköllä, joka pienenee yhä entisestään, niin kyllä sen tavallaan noteeraa, mutta silti välittömästi ohittaa. Sitä saattaa jopa erehtyä ajattelemaan, että muutokset ovat niin kovin pieniä, että vielä tässä on aikaa, vielä voi luottaa, että eri ilmastosopimuksilla voidaan saavuttaa tilanne, jossa maapallon lämpeneminen pysähtyy. Mutta entä jos muutokset ovat pieniä tasan siihen hetkeen asti, kunnes ne muuttuvat kertarysäyksellä suuremmiksi? Mitä jos nyt on jo liian myöhäistä?

Paljon pelottavia kysymyksiä. Maailma saattaa päättyä. Tai no, sanotaan näin, ihmiskunnan tarina tällä Tellus-planeetalla saattaa päättyä tai ainakin muuttua hyvin, hyvin radikaalisti. Kristinuskoonkin toki kuuluu ajatus siitä, että tämä aika ja paikka ei ole ikuinen, että koko luomakunta on luotu katoavaiseksi. Harva sitä osaa ihan koulutetusti arvata, että miten se tulee tapahtumaan. Ehkä mittavan luokan ekokatastrofi. Ehkä kaikille parannuskeinoillemme immuuni superpandemia. Ehkä se, että ydinaseiden laukaisukoodit annetaan potentiaalisesti vaarallisen idiootin käsiin (CNN:n mukaan Trump johtaa Clintonia gallupeissa).

Kyllä sitä siis ystävää kaipaa. Kaiken kauneuden keskellä (ikkunastani näen aika kauniin alkusyksyn päivän) ajatus tämän kaiken päättymisestä saattaisi olla jopa halvaannuttava. Se voi olla turruttava. Se voi olla niin ylivoimaisen valtava, että omat vaikutusmahdollisuudet siihen vaikuttavat häviävän pieniltä. Se voi olla niin pelottava, ettei sitä ihan oikeasti edes halua ajatella. Miten vain. En tiedä teistä, mutta minua ainakin näiden suurten kysymysten äärellä lohduttaa ajatus siitä, että joku toinen tietää paremmin. Joku toinen kantaa huolta minusta, jotta minä voin sopivasti kantaa huolta kaikesta tästä.