Haaveena ”urlheilijuus”

Poika sanoi pikkuisena ilmoille haaveen, joka tuntui uskomattomalta. ”Haluaisin olla isona urlheilija.” Tiedäthän – sillälailla pienesti ja sievästi sorauttaen tuli sanoitetuksi suurensuuri haave. Äidin sydän läikähti, mutta pysyi uomissaan. Nämä ovat näitä lapsen unelmia, jotka kaikkoavat vuosien kuluessa.

Kaksi vuotta sitten unelma kohosi entistä vaativampana isän ja äidin korville. Lukioon pitäisi päästä satojen kilometrien ja tuntien uuvuttavan ajomatkan päähän. Pienesti pyristelivät äiti ja isä. Ei kai nyt niin kauas. Voisiko sitä urheilijuutta harjoittaa kotomaisemissa. Eivätkös nämä omat mäen ja liu’ut riitä.

Ei auttanut huokailu. Haaveen toteutuksen jylhästä massiivisuudesta tuli totta viime viikolla. Poika lähti entistä suuremmin sykkien kohti suurta unelmaansa. Ehkä jollain tavoin myös elämään sitä jo nyt todeksi. Isojen poikien seuraan. Treenaamaan. Tekemään juuri sitä, mistä oli aina haaveillut.

Viimetöinään poika kertoi rippikouluryhmälle, että se, jolle kunnia kaikesta kuuluu, on Jumala. Valtava Isä, joka pitkän taipaleen ja monien pettymysten kautta oli auttanut, johdattanut, parantanut ja ollut aina läsnä. Hän yksin oli antanut voiman ja innon. Hän yksin taisi myös olla koko ”urlheilijaintoutuneisuuden” takana – olihan Hän luonut pojan juuri tällaiseksi ”tuntien hänet sisintään myöten”. Jumala oli haaveen takana ja Jumalan kanssa eläen eli koko ajan haaveessaan.

Niin just, ajatteli äiti. Kiitos rakas Jumala, että olet opettanut pojalle tämän. Opeta sitä myös minulle. Opeta meille kaikille.