Ilman häpeää

Burn out. Loppuunpalanut. Siinä se oli – tosi ruma sana oli sanottu ääneen. Tuhkakasaksi tosin itseni tunsinkin, olin tuntenut jo liian pitkään. Arvottomaksi, vähäpätöiseksi, käyttökelvottomaksi. Hyödyttömäksi työnantajalle ja läheisille. Itsellenikin.

Nämä tunteet repesivät eräänä päivänä, kun autoradiossa soinut kappale kertoi siinä hetkessä aivan kuin minun elämästäni. Ehkä kliseistä, mutta laulun sanat iskivät kuin salama tajuntaani. Jatkoin ajomatkaa itkien, ja päätin, että tämä polku on nyt kuljettu loppuun. Oli aika tunnistaa ja tunnustaa tosiasiat.

Olin jaksanut useamman kuukauden potkia asiantuntijoiden näkemyksiä vastaan siitä, olinko enää työkykyinen. Sinnittelin työuupumuksen keskellä silkalla tahdonvoimalla minuutista toiseen. Nyt muuri oli kuitenkin tullut vastaan. Edessä oli uusi polku, jota pitkin kompastellen lähtisin selvittämään, mitä ja miksi minulle oli tapahtunut. Se ei ollut helppo eikä miellyttävä tie, vaan se kulki koko ajan epämukavuusalueella. Se oli kuitenkin käytävä läpi, jotta vuosia myöhemmin tänä päivänä voin katsoa taaksepäin ja nähdä asiat uudessa valossa. Nähdä senkin, etten kulkenut tuota tietä yksin, vaan ammattiauttajien, perheen ja ystävien sekä Luojani seurassa.

Syy, miksi haluan kirjoittaa tästä, itselleni hyvin henkilökohtaisesta aiheesta, kiteytyy yhteen sanaan.
Häpeä.

Toivon, ettei kukaan uupunut jäisi siihen pohjattomaan häpeän tunteeseen, joka tästä diagnoosista väistämättä seuraa. Hävettää, kun en ollut tarpeeksi vahva. Hävettää, että olen joutunut tähän tilanteeseen. Hävettää, etten selviä tästä yksin eteenpäin – enhän meinaa päästä edes sängystä ylös.
Häpeä sai minut parkkihallissa piiloutumaan betonipylvään taakse, jotta en olisi kohdannut töistä tuttua yhteistyökumppania. Mitä jos hän olisi kysynyt, mitä kuuluu tai milloin tavataan töiden merkeissä. Hävetti niin paljon, että piiloutuminen tuntui siinä tilanteessa ainoalta ratkaisulta. Hävetti kertoa tuttaville sairauslomani syytä. Hävetti olla kotona, kun muut olivat töissä.

Omaa uupumustaan ei tarvitse hävetä, koskaan. Oli sitten uupunut töistä tai muun elämäntilanteen takia. Ja vaikka häpeän tunne tuleekin, sitä saa katsoa silmiin ja todeta, että tulen jättämään tämän tunteen vielä taakseni. Se ei määrittele ihmisarvoani, tai sitä kuka minä sisimmältäni olen.
Minä kelpaan. Ja sinä kelpaat.

”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut.
Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät,
jo kaukaa sinä näet aikeeni.
Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
…
Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.”
Psalmista 139