Kun tuli kaksinkertaisesti ja enemmänkin
Muistan ajan, jolloin kuljin katuja silmät alas luotuina ja rahaa etsien. Raha oli vähissä ja rukoilin, että Jumala antaisi minun löytää edes vähän. Joskus löysinkin. Se oli hienoa, mutta ei merkityksellisintä. Ajattelen, että tärkeämpää oli haaveilla. Haaveet paremmasta liikuttivat eteenpäin muutakin kuin jalkojani. Haaveet pistivät elämän liikkeeseen.
Mistä sinä haaveilet? Ovatko haaveesi toteutuneet?
Noin kahdeksantoista vuotta sitten teimme perheen kanssa haaveiden kollaasin. Olimme perheleirillä ja lehdistä leikattujen kuvien avulla kokosimme plakaatin perheen yhteisistä haaveista ja jokaisen omista unelmista. Vähän aikaa sitten löysin tuon kollaasin, jonka olin jo aivan unohtanut. Siinä oli kuvia, jotka muistin heti ne nähdessäni. Muistin ilon, jota koin liimatessamme kuvia ja puhuessamme haaveisiin liittyvistä ajatuksista. Minä, mies ja kaksi pientä tytärtämme. Siinä leirikeskuksen lattialla päät yhteen kumartuneina. Palasin hetkeksi noiden ihmisten luo. Siinä me olimme, yhdessä haaveilemassa.
Miten kävi? Et ikinä usko! Kaikki muut paitsi yksi haave toteutuivat. Vanhempi tyttäremme ei koskaan saanut haaveilemaansa hevosta. Itse asiassa hän ei koskaan aloittanut edes ratsastamista. Mutta kaikki muut kuvat olivat tänään totta.
Olimme haaveilleet omasta kodista, jonka pihalla olisi kukkapenkkejä. Perennoja aivan hirveästi. Olimme haaveilleet vauvasta, kasvavasta perheestä. Olimme haaveilleet Biolan-kompostorista, joka nautiskellen muuttaisi jätteitämme mullaksi niiden unelmissamme olevien kukkapenkkien ravinteeksi. Ja kaikki tämä tuli.
Saimme perennoja. Ensimmäiset kymmenen vuotta olin niistä aivan innoissani. Kitkin, leikkailin, jaoin ja tein kuten kunnon puutarhuri ikinä tekee. Keittiöpuutarhankin perustin. Oli hernettä ja papua, salaattia ja tilliä. Mutta sitten alkoi uuvahdus. Viime kesänä kaksi eri kukkapenkkiä koki pienenemisen tai suorastaan häviämisen. Kasvimaa lanattiin nurmikoksi.
Perhe kasvoi. Ensin tuli yksi masuvauva ja sitten iso liuta muita pieniä. Niitä tuli kuin mainoksissa – mistä niitä plussia oikein pulpahtelee. Pihan perälle piti hankkia KAKSI kompostoria, jotta sen porukan jätteet mahtuivat edes jouluun asti muhimaan. Saimme ylenpalttisesti sen mistä haaveilimme. Ja sivumainintana täytyy sanoa, että niitä lapsia emme ole lananneet mihinkään…
Haaveiden plakaatia katsoessani koin kiitollisuutta. Kiitos Jumala tästä ihmeellisestä elämästä! Olet todella antanut minulle kuin lellilapselle. Olet laittanut minut tekemään työtä haaveideni eteen, mutta myös edesauttanut niiden toteutumista.
Enää en haaveile samoista asioista. Uudet haaveet ovat syntyneet. Pyörittelen näitä haaveita rukouksissa ja hiljaisissa mietteissä, vaikka haavetutkijat sanovat, että haaveista pitäisi tosiaan tehdä näkyviä. Näkyvinä toteutumisen olisi kuulemma helpompi lähteä liikkeelle. En tiedä, miten haaveeni saisivat näkyvän muodon. Tulisitko apuun? Kumarruttaisiinko yhdessä kuvittamaan haaveitani? Miten osaisimme kuvata kansaa, joka into pinkeänä uskoo Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen? Miten piirtäisimme tai maalaisimme yhtenäisen joukon, joka ilakoi Jumalan edessä? Miten veistelisimme Rakkauden ja Totuuden, jonka kanssa käsi kädessä saisi vaeltaa?
Uskon, että nämä haaveet toteutuvat viimeistään taivaassa – mutta olisi niin kiva ilakoida isolla porukalla jo nyt. Kirkot täynnä. Jonot pihalle saakka ja silleen. Jos Jumala antoi kaksi kompostoria, kai Hän voi antaa tämänkin haaveen toteutua. Ainakin, jos haaveilemme yhdessä.