Lapsuuteni sankarille
Laulu- ja soitinyhtye Iron Maidenista tunnetuksi tullut Bruce Dickinson oli käymässä Suomessa juuri julkaistun omaelämänkertansa merkeissä. Sekä Suomalaisessa että Akateemisessa kirjakaupassa herra innokkaimmille faneilleen jakoi myös nimikirjoituksia ja sainpa tunnin jonotuksen palkinnoksi itsekin omaan kopiooni tussilla sutaistun kuvion, jossa saattaa olla kirjain D. Käsialalla nyt ei suurta merkitystä ollut, tärkeintä oli päästä edes pikaisesti paiskaamaan tassua herran kanssa, jonka uraa olen seuraillut vuodesta 1994 lähtien. Se pieni kohtaamisen hetki olikin yllättävän tärkeä ja helposti junamatkan ja pakkasaamussa vietetyn jonotustunnin arvoinen.
Rockmuusikoiden elämänkertoja on moneen lähtöön. On niin tylsiä, ettei niitä vaan jaksa uran alkuvuosien kuvailuja pidemmälle kahlata. On niin roiseja, ettei koko teoksesta löytyisi juuri mitään lainaamiskelpoista tällaiseenkaan blogipostaukseen. Ja kaikkea siltä väliltä. Tässä Dickinsonin omin pikku kätösin kertomassa tarinassa hän oli tietoisesti jättänyt pois paljon yksityiselämänsä asioita. Ei syntymiä, avioliittoja tai eroja. Mutta silti hän hienosti päästää lukijan lähelle. Niin musiikkiuraansa, jonka vaiheista kertoo juuri sopivan seikkaperäisesti, mutta myös kahta suurta rakkauttaan, eli miekkailua ja lentämistä. Toki molemmat puolet olen fanitukseni kohteesta jo aiemmin tietänyt, mutta on aina mielenkiintoista lukea siitä miten pieteetillä, intohimolla ja rakkaudella sitä voikin joku suhtautua asioihin, jotka itselle ovat kohtalaisen vieraita.
Näin kristittynä luin myös mielenkiinnolla Brucen ajatuksia uskonnosta. Lapsuusvuosistaan hän kertoo sisäoppilaitoksensa ”fanaattisten evankelis-luterilaisten opettajien klikistä” ja leireistä, joilla puolisotilaallisten leikkien ja uskonnollisen aivopesun merkeissä aikaa vietettiin. Tavallaan hyvin ymmärrettävää, että moisesta uskon vääristymästä saattaa hyvinkin jäädä, jos ei trauma, niin vähintäänkin terve epäluuloisuus uskonnon tiettyjä ilmiöitä ja ilmiasuja kohtaan. Tunnustusta hän tosin antaa koulunsa virsilauluharjoituksia johtaneelle lähes kuurolle kirkkoherralle, joka oli kehunut hänen lauluääntään. Lainaus kirjasta on jotakin sellaista, jota voisin itsekin allekirjoittaa: ”..ja jos Jumala on olemassa, Hän, olkoon mies tai nainen, on aikamoinen kujeilija.”
Lähelle lukijansa Bruce päästää myös kuvatessaan aikaa, jolloin sai diagnoosin pään ja kaulan alueen syövästä. Intiimi kuvaus hoidoista ja ajatuksistaan sen varrella tuo hienoja piirteitä kertojasta esiin, toivoisin että, jos ikinä itse olin samassa tai samanlaisessa tilanteessa, osaisin ottaa tilanteen yhtä hyvin vastaan kuin hän. Tietynlaiset kertomukset elämän ja kuoleman rajapinnasta ovat usein parhaita.
Miksi otsikoin tämän kirjoitukseni ”Lapsuuteni sankarille”? Useimmille meistä tietyissä elämänvaiheissa kuunneltu musiikki muuttuu jossakin määrin sielun soundtrack-listaksi ja ehkä erityisesti herkän teini-iän ja varhaisen nuoruuden sekalaisina vuosina levylautasella (tai cd-soittimessa, tätä nykyä kai Spotifyn soittolistalla) pyörinyt musiikki muodostuu erityisen tärkeäksi. Tätä se varmasti itselleni on, sillä hienosti ovat Brucen laulut elämässäni aina mukana kulkeneet. Se on osaltaan sitä musiikin hienoutta, universaalisuutta. Jokin toisaalla, toisenlaisessa elämässä ja toisenlaisella tarkoituksellakin kirjoitettu musiikki siivilöityessään omien suodattimiemme, tunteittemme, elämänhistoriamme ja tulkintojemme kautta tuleekin niin kohti, että siitä syntyy suuria merkityksiä. Mikä sitten onkin sinun oman sielusi musiikkia, suosittelen vahvasti ettet siitä ikinä tyystin luovu. Elämä ilman musiikkia on virhe.
Kuuntelusuosituksena Bruce Dickinsonin biisi ”Tears of the Dragon”. Video on nykysilmin aika hupaisa, mutta niin se vain kolahti sille 12-vuotiaalle, joka sattui sen television ”Lista Top 40”-ohjelmasta näkemään. Se on joskus pienestä kiinni.