Luopumisia
”Onko siinä minun nimeni?” Olen joutunut miettimään viime aikoina paljonkin tuota kysymystä. Onko se keski-ikäisen miehen välitilinpäätöstä elämästä vai jotain ”suurempaa”? Olen punninnut niitä monenlaisia vastuita, rooleja, tekemisiä ja toimintamalleja, joita olen itselleni omaksunut, ottanut annettuna ja suostunut tarjottuihin. Olenko minä valinnut ne vai ovatko ne valinneet minut? Olenko valinnut vapaasti vai olenko ollut ulkoisesti tai sisäisesti ikään kuin pakotettu joihinkin valintoihin? Ja ehkä itselleni vaikeimpana kysymyksenä: ”onko tässä vielä minun nimeni?”
Pohdintojen light-osastoa ovat moninaiset vapaa-aikaan liittyvät tekemiset ja vastuut. Olen iloinen niistä uusista mahdollisuuksista, joita elämä on minulle tarjoillut ja niistä rohkaisijoista, jotka ovat uusille alueille tutkimusmatkoille kannustaneet. Huomaan tarvitseni paljon rohkaisua asioissa, jotka ovat minulle uusia. Lue: pelottavia. Minusta on esimerkiksi ollut riemastuttavaa löytää sisältäni rohkeus sukeltaa. Aivan kuin uusi maailma olisi sen myötä auennut – vedenalainen avaruus. Mutta sielläkin tarvitsen yhä uudelleen rohkeutta lainaan.
Viimeksi tarvitsin sitä tilanteessa, jossa oltiin valmistautumassa syväsukellukseen. Sain kaksi vaihtoehtoista toimintamallia. Joko sukeltaisimme osittain tuttua reittiä, mutta jatkaisimme sieltä 20 metrin ”monttuun” asti tai sitten valitsisimme toisen reitin, joka veisi tuon järven syvimpään kohtaan aina 26 metriin asti. Kummassakin tapauksessa sukellus voitaisiin keskeyttää milloin vain, jos minua alkaisi ahdistaa tai ei muuten tuntuisi hyvältä jatkaa. Tavoitteena olisi kuitenkin vähintään 18 metriä märkää pään päällä. Pähkäsin ratkaisua kaikki sukelluskamat päällä vyötärön syvyisessä vedessä. Minulle tyypillinen varmistelu alkoi ottaa niskalenkkiä toiveesta kokeilla (turvallisesti) omia rajoja. Josko kuitenkin se matalampi reitti… Omaa sukellusvuoroaan rannalla odottava vaimoni sanoi (taas kerran) osuvat sanat: ”Eikö se kannattaisi kokeilla sitä syvemmälle menevää lenkkiä? Pääseehän sieltä sitten takaisin, jos et halua mennä loppuun asti.” ”No, joo… Mennään sinne sitten.” En kuulostanut niin varmalta kuin olisin halunnut. Jännitti, mutta toinen näki minussa jotain sellaista, jota itse en silloin nähnyt.
Lisääntyvää pimeyttä leikkasivat tehokkaat lamput ja kulkua ohjasivat oppaani ja ohuet naru-”lainit”. Syvälle mentäessä veden lämpötila laski nopeasti, mutta harppauskerroksen jälkeen kasvojen ihon paljaana olevat kohdat turtuivat nopeasti 6-asteiseen veteen. Etenimme hitaasti ja useasti viestitimme toisillemme valolla pohjaan piirtämillämme ympyröillä, että ”Onko ok? OK!” Kun ”laini” loppui, hämmästyin, että olimme jo saavuttaneet 26 metrin syvyyden. Tuona päivänä, tuolla sukelluksella oli minun nimeni. Jännitys vaihtui iloon siitä, että saan turvallisesti ja pakottamatta tutustua itsessäni sellaiseen puoleen, jota en edes uskonut olevan olemassakaan. Luovuin tuossa tilanteessa halustani kontrolloida kaikkea. Laina-luottamuksella nojasin sukelluskouluttajaani ja omiin piileviin voimavaroihini.
Vaikeuskertoimen potenssi nousee aivan eri tasolle, kun mietin niitä vastuita ja tehtäväksiantoja, jotka ovat tulleet minulle vähitellen tai vaivihkaan. Olenko ottanut vastuuta tehtävistä, asioista tai ihmisistä tavoilla, jotka eivät ole hyväksi minulle tai muille? Enkä nyt tarkoita sitä, että minun ei tarvitsisi huolehtia kenestäkään tai mistään, paitsi itsestäni ja tarpeistani. Mutta olenko ottanut vaellusreppuuni asioita, joissa ei ole minun nimeäni? Tai onko siellä asioita, joissa ei enää ole minun nimeäni? Ne voivat olla sinänsä aivan hyviä ja ”oikeita” asioita, mutta onko minun tehtäväni huolehtia ja hoitaa niitä? Enkä nyt myöskään tarkoita sitä, että voisin jättää esimerkiksi työnantajan antamat työtehtävät tekemättä. Mutta… Onko aika luopua jostakin, joka on tullut kovin tutuksi, tuttuna ”turvalliseksi”, mutta jonka aika minun kohdallani on päättynyt?
Luopuminen ei ole kivaa, eikä kepeää ja silti se on joskus elintärkeää. Kun päästää irti sellaisesta, josta on joskus matkan varrella tullut kuolettava velvollisuus ja taakka, voi avautua jollekin uudelle. Meidät on kutsuttu vapauteen ja yltäkylläiseen elämään. Ei aina tunnu siltä. Itselle sopimattomista vastuista vapautuminen, liki kahleista irtautuminen ei ole helppoa. Usein se tuntuu mahdottomalle. En kykenekään hallitsemaan vastuitani, vaikka niin luulin. Kun on pitkään yrittänyt katkoa kahleitaan ja irtautua siteistään, ei jaksa enää kuin itkeä voimattomuuttaan. Minä en kykene tähän. ”Ei niin ollut koskaan edes tarkoitus”, hyvin lempeä ääni sanoo. Minä en kykene itse itseäni vapauttamaan ja niin on hyvä. Se on Isän tehtävä. On Isän tehtävä vapauttaa poikansa ja tyttärensä Jumalan lasten iloon, elämään ja vapauteen. Josko siinä olisi hyvä vastuu-mittari? Tuottaako tämä minulle iloa, vapautta ja elämää? Jos vastaus on kyllä, eikun sinne päin! Jos vastaus on ei, voisitko Isä auttaa minua päästämään irti?
