”Mulle ois riittänyt pelkkä rakkaus!”

Annoit luvan käyttää sanojasi. Kiitos niistä! Ne tiivistivät huimalla tavalla elämän kokonaisuutta. Sanasi kumpusivat eletystä elämästä, vuosikymmenistä. Siitä, miten kaikki oli mennyt. Siitä, mitä jäit kaipaamaan, mitä harmittelit. Sanasi asettivat maailman paikalleen.

Rakkaus olisi riittänyt.

Miksi se menee niin, että elämänsä juoksee kaikenlaisen ihmeellisen perässä? Pitää saada kokemuksia sieltä täältä. Pitää menestyä ja hankkia mainetta. Haluaa saada materiaa. Kaikkea on niin kiva omistaa.

Ihan kiva muuten, mutta haalimisen huumassa unohtuu rakkaus. Ainakin niitä kohtaan, jotka ovat kotona. He ovat niin tylsiä ja itsestään selviä. On haettava rakkautta muualta. Esimiehiltä. Työkavereilta. Tilkkupiiriltä. Kulmabaarin väeltä. Häneltä, joka vinkkaa silmää ja suipistaa suutaan.

Kotiväelle olisi riittänyt pelkkä rakkaus.

Mitä on pelkkä rakkaus? Olisiko siinä läsnä aamun pahanhajuinen hengitys, jonka läpi hymyilen lehden takaa? Entä kipeä selkäsi, jota hieron vauvaöljyllä – löytyi kaapista vuosien jälkeen, hautautuneena, mutta öljyisenä edelleen? Kuuluisiko pelkkään rakkauteen pahanmielen itku, jonka sain sylissäsi itkeä? Entä jokailtainen rapsutus? Se ainakin tosi varmasti on pelkkää rakkautta.

Haluaisin määritellä pelkän rakkauden. Miten olisi sinä ja minä sinuna ja minuna – toisillemme avoimina, itsemme ja toisemme tällaisenaan vastaan ottavina.

Miten se tapahtuisi, että eläisimme näin? Että minulle riittäisi pelkkä rakkaus ja sinulle myös. Että saisimme elää elämän, jossa minä riitän ja sinä riität. Ei tarvita enempää tavaraa eikä porukkaa. Että saisimme yhdessä olla Jumalan kuva ja hänen rakkautensa kohde. Rakkauden, jonka hyväillessä myös rakkautemme toisiimme uudistuisi kuin hengittäen.

Minullekin riittää pelkkä rakkaus.