Ota mut syliin

Iltaruoka kiehuu hellalla ja sohin vuoronperään kattilaa ja paistinpannua kädessäni olevalla kauhalla. Arki-iltojen lapsiperhehärdelli pyörii ympärilläni äänekkäänä ja vauhdikkaana kolmen lapsen voimin. Hellan ja jalkojeni väliin ilmestyy kaksivuotias kädet ojossa ja katsoo minua suurilla ruskeilla silmillään. ”Äiti, ota mut syliin.”

Pikkusisko ei halua tänään leikkiä majaleikkiä vaan mieluummin sisustaa Barbie-taloaan rauhassa. Siitä se alkaa. Julmettu harmitus, joka saa maailmanlopun mittasuhteet kuusivuotiaan elämässä.  Välillä hän karjuu kaarella olohuoneen lattialla, välillä juoksee ympäri kämppää huutaen. Esikoistani katsoessa ymmärrän, mitä krokotiilinkyynelillä tarkoitetaan. Ei auta äidin neuvot, ei kehotus rauhoittumiseen. Kunnes yhtäkkiä tulee hiljaista. ”Äiti, ota mut syliin.”

Meillä ei asu täydellisiä vanhempia. Ei vallitse jatkuva tyyni ilmapiiri ja varma kasvatuksellinen viisaus. Ei tuoksu viikoittain pulla. Mutta on olemassa yksi sääntö, josta ei tingitä: syliin pääsee ihan aina. Siihen loppuu äidin kiireet, jää kauha paistinpannun laidalle, pyykit odottamaan viikkaamistaan.

Meidän kaikkien sanotaan olevan Isän sylissä. Sen taivaallisen. Olen usein miettinyt omia lapsiani sylissä pitäessäni, mitenköhän Jumala katsoo meihin aikuisiin, jos lasten tavoin pyydämme päästä syliin. Suruinemme, pelkoinemme, iloinemme. Oma inhimillinen ihmisenrakkauteni on niin pientä Hänen rakkautensa rinnalla, ja silti välillä tunnen pakahtuvani kun oman lapseni kädet kietoutuvat kaulalle. Siinä hetkessä on ihan kaikki.

Hei, Isä. Ota mut syliin.