Tässä
Oli ollut tiivis päivä. Kaipasin kauneutta ja rauhaa. Mieleni huusi veden äärelle. Sinne siis.
Tie johti välillä aivan veden äärelle. Kallioille, jotka vyöryvä massa oli pakertanut sileiksi. Välillä kuljin metsäistä polkua, jolloin vesi näkyi puiden lomasta. Jotenkin pehmeämpänä. Huomasin, että juuri nyt tuo kauempaa katselu ja jonkinlainen suojassa oleminen oli tärkeää. En halunnut olla aivan imussa, virran vierellä. Halusin tunnelmoida kauempaa, antaa veden ikään kuin lähetellä viestejään uskaltamatta aivan sen valtapiiriin. Erityisen hyvältä tuntui istahtaa sammalikkoon katselemaan ja kuuntelemaan. Selkä mäntyä vasten, jalat sammaleisella kivellä, vesi risukon takana, minä tässä.
Valinnan tekeminen luonnonrauhassa oli helppoa. Pystyin kuulemaan oman tarpeeni. Olin innoissani. Tajuan jotain itsestäni ja annan itselleni sitä, mitä tarvitsen. Se oli hetki, jossa elin juuri nyt ja tässä.
Ymmärrän hyvin luostariin tai hiljaisuuden retriittiin vetäytyneiden ilon. Rauha ympärillä toi rauhan myös sisälle. Tyyneyden ympäröimänä myös rukous nousi helposti ja vaivattomasti. Ei se ollut mitään ihmeellistä eikä hienoa sanoitusta. Kunhan hoin kiitosta olemisesta. Ja ylistystä, että Jumala sinä olet – ja olet itse oleminen.
Nyt kysymykseni on, mikä määrä rauhaa ja tyyneyttä riittää. Miten saan metsäisen järvenrannan vaikutuksen pyykkivuorien ja jauhelihakastikkeen sekaan, tietokoneruudun täyttämän työpöydän äärelle, pölyisille kaduille ja ihan vaan arkeen? Että joka olosuhteessa voisin elää tässä ja nyt elämää. Että juoksemisen keskellä olisin läsnä. Että Jumalan olemisen ylistys nousisi koko sydämestä jatkuvalla syötöllä. Miten voisi tehdä tärkeää valintaa – mennäkö virran imussa vai tarkkaillako suojapaikasta?
