Pikku-poika siristelee keväisessä auringonpaisteessa 41 vuotta sitten jossakin kehä-kolmosen sisäpuolella sijainneessa kerrostalolähiössä. Alla on tuliterä polkupyörä, jossa on kiinteät kolme pyörää – vähän niin kuin apupyörät ilman apu-etuliitettä, koska niitä ei saanut irroitettua rungosta. Ketjut löytyivät, mutta jarruja ei. Pyörällä pystyi siis peruuttamaan, jos jaksoi polkea ”väärään” suuntaan. Renkaat olivat puhkeamattomat – umpikumiset ja isot. Kuvassa kaverina tyttö, jota poika ei enää muista. Jalassa pojalla on 70-lukulaiset tennarit ja huljupuntti farkut, ruskea huppari tiukasti kiinni ja päässä vakosametti hattu. Kasvoilla pojalla on pienen pojan virne, joka ulottuu silmiin asti. Huoleton lapsuuspäivä syntymäkodin pihapiirissä.

Jossain vaiheessa neljän vuosikymmenen matkalla pikku-pojasta kasvoi isompi. Nyt tuo kooltaan isompi katselee herkistynein mielin pikkuista poikaa valokuva-albumeiden kellastuneissa kuvissa. Missähän vaiheessa pikku-pojasta kasvoi urhea pieni poika? Urhea muiden silmissä, vaikka oma olo ei sellainen ollutkaan. Jotenkin siitä kauniista laulusta Amazing grace vääntyi Amazing Race jo kauan ennen kuin tuota matka-kisailu-ohjelmaa edes tehtiin. Vaikka polkupyörät vaihtuivat isompiin ja apupyöristäkin päästiin, urhea pieni poika yritti monesti polkea jarruttomalla pikku-pyörällään elämän ylä- ja alamäissä. Ylämäessä voimat loppuivat, kun vaihteita ei ollut ja apua ei osannut pyytää. Alamäessä pelotti, että miten vauhdin saa pysähtymään ja mitä, jos jokuu tuleekin eteen.

Ihan niin kuin Amazing Race -ohjelmassa kilpailijat kisaavat keskenään erilaisissa tehtävissä ja pyrkivät pääsemään nopeimmin etappien maaliin, urhea pieni poika kilpaili kiltteydessä, koulunkäynnissä, harrastuksissa ja monilla elämän saroilla. Ihan niin kuin tv-sarjassa, pelkona oli putoaminen kisasta. Kilpailuohjelmassa juontaja lähetti parit aina matkaan ja oli heitä vastassa etappien maalissa. ”Rosie ja James… te olette vaarassa pudota”, hän sanoi venyttäen sanojen välit piinaavan pitkiksi. Siltä urheasta pojastakin tuntui. Elämän monenlaisten etappien tavoittelu oli ankaraa kilpailua. Erona telkkariohjelmaan oli se, että poika koki usein kilpailevansa ihan yksin. Se ei ollut konkreettista yksinäisyyttä, mutta kokemuksen tasolla täyttä totta. Sen, minkä olisi pitänyt olla amazing grace, olikin amazing race – tosin ilman viihdeohjelman kepeyttä. Kyllä liian urheaksi kasvanut poika tiesi, ettei hän aikuisten oikeasti ollut koskaan yksin, mutta tieto ei auttanut, kun jännitys väänsi vatsaa ja tunteet puuroutuivat pelkojen ja kaaoksen sotkuksi.

Sellaisessa kisassa väsyy, urheatkin. Isoksi kasvanut pieni poika väsyi väsymistään. Se taas kosketti häpeä-nappulaa ison sisällä edelleen piilossa olevassa pikku-pojassa. Häpeää välttääkseen piti olla vielä urheampi ja jaksaa vielä lisää – kunnes ei enää jaksanut yhtään. ”Sinä tulit etapin maaliin viimeisenä. Olet vaarassa pudota…” Ja niin hän putosikin. Putosi pois pärjäävien ja jaksavien joukosta, kympin poika ehtolaisten joukkoon, keräilemään sen kuvan palasia, joka esitteli urhean, liian säröttömän ja vahvan miehen.

Kun mies keräili näitä rikki menemisen sirpaleita, hän näki erikoisen kuvan. Kuvassa hän oli taas pieni poika. Poika oli suuren kukkulan päällä ja hänellä oli taas se pieni kelta-punainen kolmipyöräisensä. Pojan piti päästä kukkulalta alas, mutta eihän pyörässä ollut edelleenkään jarruja! Kuvaan astui tuolloin Toinen, otti pienen pojan syliinsä kovin helpon ja kevyen oloisesti ja alkoi taluttaa pyörää alas kukkulalta. Amazing Race oli alkanut muuttua Amazing Grace:ksi.

Tuo mies on alkanut tutustua pikku-poikaan uudelleen. Kuulostelee herkällä korvalla, mitä pienellä on kerrottavana, mikä ilahduttaa ja mikä tekee surulliseksi. Pieni poika tuntuu aika herttaiselta ja jotenkin eri tavalla viisaalta kuin iso poika oli aiemmin ajatellut. Pieni poika on ihmeellisen ymmärtäväinen ja armollinen isoja ihmisiä kohtaan. Jotenkin hän tuntuu ajattelevan niin, että monet isoista ihmisistä ovat oikeasti pikku-poikia ja -tyttöjä, jotka ovat usein itsekin jääneet kokemuksissaan yksin. Heillä ei kertakaikkiaan ole ollut enempää annettavana kuin on ollut. Sellaisia ihmiset taitavat olla.

Mutta ehkä tärkeintä, mitä pieni poika on isommalleen opettanut, on se minkälainen Isä heillä molemmilla on. Tämä Isä ei koskaan, ei koskaan, jätä lapsiaan selviämään yksin. Isä ei koskaan katso pettyneenä lapsiaan, koska hän jotenkin ihmeellisellä tavalla tietää jo etukäteen lapsensa kolttoset ja kaatumiset. Isä jopa itkee yhdessä lastensa kanssa ja näiden molempien kyyneleistä syntyy yhdessä jotain valtavan kaunista – jos ei heti, niin joskus myöhemmin. Kun poika on seuraavan kerran kolmipyöräisensä kanssa huimaavan korkean, mutta uskomattoman upean vuoren juurella, hän saattaa pohtia, miten sinne jaksaisi polkea vaihteettomalla pikku-pyörällä? Pojan vieressä on silloinkin joku, joka myöntelee vuoren korkeutta ja nousun raskautta. Se ei kuitenkaan ole enää ongelma, koska Isä ja poika lähtevät nousemaan kohti vuoren huippua – yhdessä.