Otsikko mukailee Suomalaisen Kirjakaupan slogania ja he ovatkin vähintään osasyyllisiä ongelmaani. Kirjoja on liikaa. Minulla siis. Olohuoneen kolmen kirjahyllyn säilytyskapasiteetista leijonanosa menee niille, työpöytäni ylähyllyltä niitä löytyy, työhuoneessa hylly täynnä niitä, Ikea-sängyn päätyhyllykössä lymyilee useampikin kappale. Niitä on siis liikaa ja nyt muutto tarjosi ihanan tekosyyn hankkiutua osasta niitä eroon, vaikka jo ajatus alkuun tuntui perin vastentahtoiselta. Eihän siis kirjoja voi koskaan olla liikaa?

Noh, ei voisi, jos saavuttaisi yhden pienen unelman: oma koti, jossa olisi kokonainen huone, jonka jokaisella seinällä olisi kattoon asti ulottuva suuri kirjahylly, täynnä kerrassaan moninaisempia teoksia alalta jos toiselta. Todellisuus ei ole vielä tuota unelmaa saavuttanut, joten tuumasta oli ryhdyttävä toimeen. Miten sitten voisi lajitella kirjoja, miten päättää, että tämän haluan pitää, tätä taas en? Yksinkertaisin keino, johon kiss-metodin vankkumattomana ihailijana olisin taipuvainen, olisi yksinkertaisesti pitää ne kaikki. Tai hankkiutua eroon kaikista. Kumpikin keino on kehno, ensimmäinen jättäessään ongelman jäljelle, jälkimmäinen silkkana barbarismina.

Tein siis muutaman varsin selkeiksi osoittautuneen kategorian ja alakategorian. Työhön liittyvä kirjallisuus, johon kolme alalajia: ne, jotka pidän, ne, joita en enää tarvitse (tai ikinä tarvinnutkaan) ja ne, jotka vien työpaikalle työhuoneeni kirjahyllyyn. Toinen kategoria pitää sisällään kaikki muut kirjat, ja alalajinsa ovat seuraavat: luettu, aion lukea uudestaan, luettu, en aio lukea uudestaan, lukematon, aion lukea, lukematon, en aio lukea. Yllätyin siitä miten paljon hyllystäni löytyikin kirjoja, jotka olen joskus ostanut, mutta ovat jääneet keräämään pölyä koskaan saapumatonta lukupäiväänsä odotellen. Ehkä joskus oikeasti aioin lukea lontoon murteella kirjoitetun kirjan neljännestä ristiretkestä, mutta en sitä ikinä tehnyt.

Kävin siis, varmaan jotakin hyvinvointiopasta noudattaen, läpi jokaisen omistamani kirjan ja joko laitoin sen takaisin hyllyyn tai sujautin laatikkoon. Kirjamäärä pieneni noin kuudella-seitsemällä Alkon viinilaatikolla (erinomaisia muutossa, btw). Laatikot sittemmin vielä perattiin läpi niin, että suuri osa kirjoista sai hintalapun ja lähtee kirpputorille etsimään uutta kotia, osa taas menee joko suoraan Konttiin tai.. noh, konttiin. Ahneeksikaan en ruvennut, suurin osa opuksista lähtee eurolla, jos kohta en niistä ole täyttä hintaa maksanut juuri mistään, kun tuon otsikossa mainitun kirjadiilerin alesta olen niitä osannut yhyttää pikkurahalla.

Miltä nyt siis tuntuu? Kevyemmältä jotenkin. Jos terve sielu elää terveessä ruumiissa, ehkä terve mieli elää terveessä, vähän vähemmän tavaraa sisältävässä kodissa. Vaikka edelleen olen sitä mieltä, ettei kirjoja kerrassaan voi ikinä olla liikaa, olen taipuvainen myöntämään, ettei niiden omistaminenkaan iloa ja onnea automaattisesti tuo. Ehkei niiden omistaminen olekaan se juttu, vaan vain se, että niitä tulee luettua. Ja ehkä useamman vuoden jotenkin ylenkatsomani kirjasto (hyi, toisten ihmisten lukemia kirjoja ei voi lukea) on edelleen ihan paikallaan ihmiskunnan kulttuuripääoman ylläpitäjänä. Huolestuneena seuraan harvakseltaan esiin nousevaa uutisointia siitä, miten etenkin nuoret lukevat vähemmän ja vähemmän. Sillä kirjat ovat todellakin ovi lukemattomiin maailmoihin. Niistä puheen ollen, lähdenkin taas Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan mielenkiintoiseen fantasiamaailmaan, näin sairaslomapäivän ratoksi..

———————————————————————-
Pakollisena kirjasuosituksena Brørn Bergen ”Kartalta kadonneet – 1800- ja 1900-luvun unohdetut maat” http://www.goodreads.com/book/show/33000294-kartalta-kadonneet. Auttaa, jos olet historiasta ja/tai maantiedosta kiinnostunut, mutta kenelle tahansa erittäin mielenkiintoisesti kirjoitettu teos 50:stä sittemmin kadonneesta maasta ja syistä, jotka johtivat niiden syntyyn ja poistumiseen atlakselta.