Kun tuli kaksinkertaisesti ja enemmänkin

Muistan ajan, jolloin kuljin katuja silmät alas luotuina ja rahaa etsien. Raha oli vähissä ja rukoilin, että Jumala antaisi minun löytää edes vähän. Joskus löysinkin. Se oli hienoa, mutta ei merkityksellisintä. Ajattelen, että tärkeämpää oli haaveilla. Haaveet paremmasta liikuttivat eteenpäin muutakin kuin jalkojani. Haaveet pistivät elämän liikkeeseen.

Mistä sinä haaveilet? Ovatko haaveesi toteutuneet?

Noin kahdeksantoista vuotta sitten teimme perheen kanssa haaveiden kollaasin. Olimme perheleirillä ja lehdistä leikattujen kuvien avulla kokosimme plakaatin perheen yhteisistä haaveista ja jokaisen omista unelmista. Vähän aikaa sitten löysin tuon kollaasin, jonka olin jo aivan unohtanut. Siinä oli kuvia, jotka muistin heti ne nähdessäni. Muistin ilon, jota koin liimatessamme kuvia ja puhuessamme haaveisiin liittyvistä ajatuksista. Minä, mies ja kaksi pientä tytärtämme. Siinä leirikeskuksen lattialla päät yhteen kumartuneina. Palasin hetkeksi noiden ihmisten luo. Siinä me olimme, yhdessä haaveilemassa.

Miten kävi? Et ikinä usko! Kaikki muut paitsi yksi haave toteutuivat. Vanhempi tyttäremme ei koskaan saanut haaveilemaansa hevosta. Itse asiassa hän ei koskaan aloittanut edes ratsastamista. Mutta kaikki muut kuvat olivat tänään totta.

Olimme haaveilleet omasta kodista, jonka pihalla olisi kukkapenkkejä. Perennoja aivan hirveästi. Olimme haaveilleet vauvasta, kasvavasta perheestä. Olimme haaveilleet Biolan-kompostorista, joka nautiskellen muuttaisi jätteitämme mullaksi niiden unelmissamme olevien kukkapenkkien ravinteeksi. Ja kaikki tämä tuli.

Saimme perennoja. Ensimmäiset kymmenen vuotta olin niistä aivan innoissani. Kitkin, leikkailin, jaoin ja tein kuten kunnon puutarhuri ikinä tekee. Keittiöpuutarhankin perustin. Oli hernettä ja papua, salaattia ja tilliä. Mutta sitten alkoi uuvahdus. Viime kesänä kaksi eri kukkapenkkiä koki pienenemisen tai suorastaan häviämisen. Kasvimaa lanattiin nurmikoksi.

Perhe kasvoi. Ensin tuli yksi masuvauva ja sitten iso liuta muita pieniä. Niitä tuli kuin mainoksissa – mistä niitä plussia oikein pulpahtelee. Pihan perälle piti hankkia KAKSI kompostoria, jotta sen porukan jätteet mahtuivat edes jouluun asti muhimaan. Saimme ylenpalttisesti sen mistä haaveilimme. Ja sivumainintana täytyy sanoa, että niitä lapsia emme ole lananneet mihinkään…

Haaveiden plakaatia katsoessani koin kiitollisuutta. Kiitos Jumala tästä ihmeellisestä elämästä! Olet todella antanut minulle kuin lellilapselle. Olet laittanut minut tekemään työtä haaveideni eteen, mutta myös edesauttanut niiden toteutumista.

Enää en haaveile samoista asioista. Uudet haaveet ovat syntyneet. Pyörittelen näitä haaveita rukouksissa ja hiljaisissa mietteissä, vaikka haavetutkijat sanovat, että haaveista pitäisi tosiaan tehdä näkyviä. Näkyvinä toteutumisen olisi kuulemma helpompi lähteä liikkeelle. En tiedä, miten haaveeni saisivat näkyvän muodon. Tulisitko apuun? Kumarruttaisiinko yhdessä kuvittamaan haaveitani? Miten osaisimme kuvata kansaa, joka into pinkeänä uskoo Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen? Miten piirtäisimme tai maalaisimme yhtenäisen joukon, joka ilakoi Jumalan edessä? Miten veistelisimme Rakkauden ja Totuuden, jonka kanssa käsi kädessä saisi vaeltaa?

Uskon, että nämä haaveet toteutuvat viimeistään taivaassa – mutta olisi niin kiva ilakoida isolla porukalla jo nyt. Kirkot täynnä. Jonot pihalle saakka ja silleen. Jos Jumala antoi kaksi kompostoria, kai Hän voi antaa tämänkin haaveen toteutua. Ainakin, jos haaveilemme yhdessä.

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Höpsöä

Halkoja nuotioon

Uusi vuosi ei ole alkanut kaikilta osin kovin hyvin. Erimielisyydet eli suomeksi sanottuna riidat ja loukkaantumiset ihmissuhteissa ovat tehneet kalsan olon sisälleni samaan aikaan, kun torppaa ei meinaa saada paukkupakkasten keskellä millään pysymään asuttavan lämpöisenä. Paha mieli, epäreiluuden kokemus, orastava katkeruus ja kauna ovat vieneet sisäisen rauhan mukana myös osan yöunista. Olen joutunut miettimään omaa osuuttani asioihin, tunteen vallassa reagoimistani ja toisten osapuolten tapaa toimia ja olla. Ei ole ollut kiva huomata, että olen joskus kovin herkkä loukkaantumaan ja olen aika voimaton torjumaan katkeruuden lonkeroita.

Näissä ”liemissä” kiehuessani mieleen on tullut muisto vuosien takaa matkani varrelta. Muisto liittyy tilanteeseen, jossa koin, että minun kokemukseni uskosta ja sen ohjaamana elämisestä ei riittänyt toiselle saman tien kulkijalle. Pahaksi onneksi jouduimme kohtaamaan toisemme keskellä arkeamme hyvin usein. Erään kerran kohtasimme sattumalta saunan pukuhuoneessa. Toinen oli lähdössä, minä vasta tulossa saunaan. Vaivautunut tervehdys ja äkkiä yksin saunaan istumaan. Jonkin ajan kuluttua saunan oveen koputettiin. Hämmennyin. Kuka saunan oven takana olisi? Hienoista epävarmuutta muussakin kuin äänessä tuntien toivotin tuntemattoman tulijan tervetulleeksi. Yllätyin, kun oven takana seisoikin sama mies, jonka luulin jo lähteneen saunalta pois. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli loukannut minua. Minua selvästi vanhempi mies pyysi minulta anteeksi. Molempien silmissä kiilteli, kun paiskasimme kättä ja sanoin, että annan anteeksi. Tarkoitin myös sitä.

En ole varmaan tuosta hetkestä paljonkaan kasvanut anteeksi pyytämisen ja antamisen suhteen. Ehkä kuitenkin vähän. Edelleen tunnen monesti houkutusta jäädä väijymään anteeksiantamattomuuden juoksuhautaan tai vastaavasti siihen bunkkeriin, jossa panttaa omaa anteeksipyyntöäni, koska minusta tuo toinen saa myös pyytää omaa osuuttaan anteeksi. Tällainen maa on armoton maa. Tuure Kilpeläinen laulaa tästä maasta, jossa ei hymyillä suotta, ei tervehditä vieraita ja tarvotaan viimassa. Armottomassa maassa ei kohdata. Siellä tulee kylmä. Niillekin, jotka ajattelevat olevansa lämpimässä, tulee kylmä, kun juoksuhaudasta ja bunkkerista ei nousta ei kenenkään -maalle. Sillä maa-alueella koetaan turvattomuutta, kun aseet ja puolustusrakennelmat eivät ole enää suojana.

Kilpeläinen kutsuu laulussaan ojentamaan käden, ottamaan tulijan vastaan ja lisäämään halkoja nuotioon. Ja vielä kourallisen armoa tuokioon. Pelästyin riitaa, joka syntyi synkentämään alkanutta armon vuotta. Tajusin, miten tärkeitä ihmisiä elämääni liittyy ja sen, etten halua menettää meidän matkakumppanuuttamme. Minun täytyy myöntä se, että juuri näiden ihmisten merkityksellisyys laittoi halkoja siihen nuotioon, jonka äärelle halusin kokoontua sopimaan. Olisiko ollut helpompaa antaa asioiden jäädä sovittamattomaan tilaan, jos vastapuolella olisi ollut ihminen, joka olisi ollut minulle vähemmän merkityksellinen? Todennäköisesti, valitettavasti. Armollisuus on vaikea laji. Eri mieltä oleminen ja samaan aikaan suhteen säilyttäminen on toinen.

Tätä armon vuotta aloittaessani koen hyvin syvällä itsessäni, että tarvitsen tänä vuonna vielä enemmän rakkautta kuin menneenä vuonna. Tarvitsen entistä enemmän sitä kokemusta, että Isä rakastaa poikaansa ihan koko ajan, aivan joka hetki. Syyllisyys ei ole saanut minua muuttumaan. Uskon, että vain rakkaus saa aikaan pysyviä muutoksia. Vain rakkaus voi lisätä halkoja nuotioon, kun ulkona kylmentyy.

 

IMG_1812 pieni.jpg

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään