Käsi pystyyn syyllisyyden merkkinä, jos olet koskaan naureskellut kanssamatkaajille, jotka ovat kertoneet kaamosmasennuksesta tai jonkin nimisestä alakulosta, joka valtaa mielen, kun valon määrä kesän jälkeen vähenee. Täällä nousee ainakin yksi käsi. Enää ei ole moneen vuoteen naurattanut – siis tuo valonpuutostauti. Yllätin itseni itse teosta, kun selailin tämän syksyn valokuviani. Matkustin mielen aikakoneella syysunelmien keskelle, niihin päiviin, kun valoa on vähän enemmän kuin eilen ja sitä edellisenä päivänä.

Nuotion savu tuoksuu erälle, se tukkiin silmät kyynelillä, vaikka kaikki on niin hyvin, että meinaa naurattaa ääneen. Nuorimmainenkin on jaksanut kipittää monta kilometriä polkuja ja pitkospuita pitkin ja nyt hän kiipeilee isompien kanssa laavun katolla kikattaen jollekin hassuttelulle. Nuotiopannulla tirisee ensimmäinen lettu. Reunapitsit mustuvat, vaikka keskellä on vielä hyytymätöntä taikinaa. Hillopurkissa on lusikkahaarukka odottamassa ensimmäistä herkuttelijaa. Tumma kahvi kisaa tuoksullaan voitosta savun kanssa . En muista lapsena olleeni mikään suuri lettujen ystävä, mutta tänään täällä metsässä, hämärtyvän syysillan sylissä mikään herkku ei ole maistunut näin taivaalliselta. Isä himmentää taivaan valoja ja on aika joutua kiinteän katon alle. Surrutella mustaksi muuttuvan veden kalvolla kohti mökkisaunaa. Kiitos, Isä, tästä perheestä ja nuotioletuista, pitsiunelmista ja mansikkahillosta!

Jos saisin valita tien, jota kulkea, valitsisin pitkospuut. En ole moottoritie-ihminen. Pitkospuissa on jotain lempeää hitautta. Ei niillä voi juosta ainakaan kuulaina, pakkasyön jälkeisinä syystalven aamuina. Silloin ei edes Vibram auta. Nurin heittävät pitkät puut kiireisen. Ehkä pitkospuut ovat minulle symboli ajattomuudesta tai ainakin ajan suhteellisuudesta. Kiirehtiä ei kannata ja mutkien takana on jotain yllättävää. Ohittelija saattaa upottaa jalkansa suohon. Pitkospuut kertovat myös siitä, että näillä selkosilla on ennenkin kuljettu ja ne johtavat jonnekin. Kiitos, Isä, että sinäkin kuljet täällä, etkä hoputa.

Tällä viikolla tuntui siltä, valo loppuu kokonaan. Huoli nuorimmaisen terveydestä vei ilon ja rauhan. Harmaus ulkona oli epätoivoa sisällä. Epämääräiset ja voimakkaat oireet laittoivat ammattilaisetkin mietteliäiksi ja vanhemmat vakaviksi. Pienen lapsen räjähtävä itku ruopi oman elämän kauhukammion syvimpiä kellareita. Kun hämärässä huoneessa silittää tuskanhikisen pikku-pojan päätä ja kuiskaa lapselle, ettei ole mitään hätää, ei edes itse usko omiin sanoihinsa. Isä, anna tämän ihanan lapsen tulla terveeksi, oli äänetön rukous noina pelon päivinä monen läheisen sydämessä. Mikä riemu, kiitollisuus ja helpotus, kun mini-maailmassamme raikui taas hymy-poikamme pulppuava nauru. On taas valoisampaa – ulkonakin. Kiitos Isä unelmista, kiitos avusta ja ilosta!