Tässä vaiheessa blogin kirjoittelua pitäisi pysähtyä aina miettimään ja päässään jäsentämään sitä mitä haluaa sanoa. On herännyt ajatuksia jostakin, jonka haluaa jakaa, mutta haluaisi osata tuoda pohdintansa esiin rakentavasti, välttäen tuomitsemista ja saarnaamista, vaikka jälkimmäistä pitäisi jo oman virankin näkökulmasta osata tehdä. Joskus se sanojen asettelu sujuu ihan mainiosti, toisinaan taas ei. Tuntuu että olisi niin paljon mitä aiheesta haluaisi sanoa. Herättää pohtimaan. Ravistellakin. Yritetään.

Katsoin Netflixistä ’The True Cost’-nimisen dokumentin. Lyhykäisyydessään kyseinen dokkari tuo kaunistelematta eteemme sen millaisia vaikutuksia lähes käsittämättömän suureksi paisuneella muotiteollisuudella (vuosittainen arvo 2,25 biljoonaa euroa) on ihmisten elämään etenkin muulla kuin länsimaissa. Tiedän, tavallaan todella kulunut aihe, jotenkin on väsyttävä tuota edes pohtia, etenkin kun pienen ihmisen vaikuttamismahdollisuudet ovat niin pienet.

Kuitenkin joka ikinen kerta kun me ostamme vaatteen tai kengät, teemme valinnan. Me saatamme tehdä valinnan brändin, käyttötarkoituksen, hinnan tai ihan vaan fiiliksen mukaan, mutta jokainen yksittäinenkin valinta on osa suurempaa kuvaa, joka tuotteen taustalla on. Huonoimmassa tapauksessa ostamamme tuote menee pikamuodin kategoriaan – tuote on suurin piirtein kertakäyttöinen, niin halpa ettet edes mieti sen korvaamista vastaavalla tuotteella seuraavalla ostosreissulla. Tuotteen todellinen hinta maksetaan jossakin niin kaukana, että on äärettömän helppo olla sitä osaa hintalapusta edes ajattelematta.

Halvan paidan, kenkien tai muun vaatekappaleen todellinen hinta lankeaa maksuun maassa kaukana täältä, mutta sen maksaa joku ihan meidän kaltaisemme ihminen, joku äiti, isä ja/tai lapsi. Sen maksaa puuvillaviljelijä, joka joutuu ostamaan samalta yritykseltä ensin puuvillansiemenen, sitten myrkyt pellolleen koska siemen on niin huono – ja lopuksi lääkkeet myrkkyjen aiheuttamiin sairauksiin. Sen maksaa surkeissa työoloissa vailla järjestäytymisen tai kohtuullisen toimeentulon oikeutta työskentelevä ompelija. Sen maksaa nahanparkkaaja, joka myrkyttyy käyttämistään kemikaaleista, jotka myös myrkyttävät hänen lähiympäristönsä. Sen maksaa joku muu ja niin moni vaate- ja muotiteollisuuden pienempi ja suurempi yritys keräävät voitot.

Tylsää tässä on se, että me tiedämme tämän kaiken. Tämä kaikki tieto on meillä tai ainakin hyvin helposti meidän saatavillamme. Me emme kuvittele, että ostaessamme t-paidan, sen ihanan topin, ne just tyylikkäät farkut, ne hienot kengät joku sen tuoteketjun alkupäässä ihan oikeasti voisi hyvin. Saisi työstään riittävän korvauksen. Ei vaarantaisi henkeään ja perheensä henkeä mahdollistaakseen meille edullisen ostoksen. Me tiedämme tämän, eikä se silti riittävän usein vaikuta toimintaamme.

Omasta vaatekaapistani en voi mitenkään puhtaalla omatunnolla puhua. Aivan varmasti sen sisältämän puuvillamassan alkulähteiltä löytyy siten minun välillisesti aiheuttamaani kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta. Haluaisin silti herätä pohtimaan toimieni todellista hintaa. Haluaisin tukea hyviä toimijoita vaateteollisuudessa, haluaisin ostaa kestäviä tuotteita. Haluaisin välttää sitä, että vaatteet tai muu materia välittäisi sitä kuka tai mikä minä olen. Tätä haluaisin ja tämän kanssa aina tuskailen. Tämän dokumentin nähtyäni en kuitenkaan voi väittää, että en tietäisi valintojeni todellista hintaa.

”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille.”
Luuk. 6:31

Tämä Natalie Taylorin biisi on kyseisen dokumentin tunnari. Ironista ehkä, mutta tämän videon nähdäkseen piti katsoa Zalandon mainos.