Pelkkien takapakkien päivä: hermojen kiristymistä siitä, kuinka hankalaa on saada asiaa hoidettua, kun jonotat vaihteessa ja yhdistetään ja sitten siellä ei vastata ja soitat taas vaihteeseen ja selität eri ihmiselle asiasi – yrität pitää äänensävysi aisoissa, vaikka sivistyneen puheen takaa puskee jo aika kova ärtymys. Etkä edelleenkään saa suoraa yhteyttä siihen kenen kanssa asia pitäisi hoitaa. Soittokierroksen päätteeksi näpyttelet sähköpostia ja mietit koska se mahtaa tulla luetuksi. Asialla on kiire ja ärsyttää. Miten voi olla näin hankalaa? Sen ensimmäisen numeron löytäminenkin netistä kesti vaikka kuinka kauan kun missään ei ole kenenkään suoria numeroita. Nykymaailmassa. Ei kenenkään numeroita netissäkään. Ja sitten tulee mieleen kuinka ärsyttää se ettei poikakaan vastannut, vaikka soitin monta kertaa tärkeällä asialla. Siellä se tietysti nukkuu eikä tee mitään järkevää elämällään. Taloushuoli on alkanut kuristaa jo vähän aiemmin. Muistuu mieleen kaikki rästiin jääneet hommat. Miten niitä ei saa tehtyä. Työkin maistuu juuri tällä hetkellä puulta. Ja väsyttää. Tätäkö tämä elämä on hamaan tappiin…

Takapakkien päivä, tai siltä se ensin tuntui. Näiden keskellä tulikin mieleen kiitos. Kiitos tästä rasittavasta elämästä. Se on elämää! Kiitosmieli yllätti, koska yleensä reaktio on kyllä aivan jotain muuta. Tulee se putoaminen harmien suohon, jossa heittelee mutaa päälleen, kun kaikki on niin huonosti ja sellainenkin, mikä ei edellisenä päivänä harmittanut juurikaan. Kun kaivelee, niin siitä mutakuopasta löytyy ihania paakkuja, joita voi litsutella käsissään ja hieroa naamaansa ja surkutella kaikkea, mikä vain mieleen tulee. Ja miten naamakin on näin mudassa ja näytän ihan kauhealta…

En pudonnut tähän kuoppaan ja hämmästelin sitä itsekin. Mistä tuli tämä toisenlainen asenne? Aivan kuin olisi tipahtanut taivaasta. Vaikuttiko se, että ärtymystä rauhoittamaan laitoin keskiaikaista musiikkia? Tai se, että olin aiempina päivinä ajatellut useamman ikätoverin sairastumista tai kuolemaa. Osa tuttuja, osa tuntemattomia. Minulla sentään käsi ja puhe pelaa, voin pidellä puhelinta ja selittää asiaani. Ja on hetkittäin rasittavia ihmisiä, joihin tuskastua etten ole ihan yksin maailmassa. Ja työtä, josta saa toimeentulon ja kokee mielekkyyden iloa. Enkä ole nälkään kuollut tähänkään mennessä ja ennenkin on joutunut laskemaan senttejä ja euroja. Monella on paljon vakavampia huoliakin.

Tuttu mutakuoppa kutsuu varmasti vielä monta kertaa, mutta olisi hienoa uskoa, että useammin kuin ennen se jää väliin. Kiitollisuuden vesi valuisi käsiä pitkin ja puhdistaisi kasvot ja mielen.