Se oli lomareissun viimeinen ilta. Olimme syöneet liki taivaallisen illallisen pikkuruisessa ravintolassa, jossa ei ollut meidän pöytämme lisäksi kuin kolme muuta. Iäkäs omistaja valmisti pieniä ruoka-annoksia hartaudella, joka kertoi rakkaudesta ruokaan ja asiakkaisiin. Taustalla soi lempeästi Leonard Cohenin laulut. Tunnelma, tuoksut ja herkät, harmoniset maut nostivat kyyneleet silmiin. Voiko tällaista edes olla tänä päivänä, kun niin monessa paikassa juostaan tehokkuuden nimissä henkisesti hengiltä ja ruoka on mieluiten pikaa?

Adrianmeren rannikon pikkukaupunki oli illallisen aikana pukeutunut mustaan samettiin. Kävelimme sataman rantakadulla tankkaamassa itseemme lämpöä syksyn viimoja vastaan ja aikatauluttomuuden voimaa ennen siirtymistä kellon ja monimenojen määrittelemään arkeen. Pienellä aukiolla kaikui konemusiikki. Joukko pareja tanssi sileiksi kuljetuilla katukivillä monenkirjavin liikkein ja ottein menneen vuosikymmenen hittibiisin tahtiin. Tuli hyvä mieli. Musiikki, liikunta, ilo ja hetki, joka ei palaisi, solmivat hymyilyttävän liiton. Koska meillä tanssitaan kaduilla?

Jatkoimme matkaa. Bulevardi kurvasi rantaviivaan tiukan mutkan, jotka vaimensi tanssimusiikin rytmit. Tällä kadunpätkällä oli hiljaisempaa. Ei silti äänetöntä. Kuulin hiljaisia, kitaralla näppäiltyjä sointuja ja laulua, joka soi hauraan voimakkaana ja korkeana kulissinaan satamassa uinuvat kalastajaveneet. Luulin aluksi, että trubaduuri on nainen. Kun kävelimme lähemmäs, nailonkielisellä kitaralla itseään herkästi säestävä laulaja paljastui mieheksi. Hän oli pitkä mies, jonka olkapäiden yli kasvaneet, pesemättömän oloisina roikkuvat hiukset kehystivät kapeita kasvoja, joista loistivat surumielisennäköiset silmät. Tunikamainen paita ja leveälahkeiset housut verhosivat laihaa kehoa. Jalat olivat paljaat. Jalkojen juuressa lepäsi avonainen kitaralaukku. Mies lauloi hämmentävän korkealla, puhtaalla äänellä englanninkielistä laulua, jossa oli varmasti tunnelmaan ja äänimaailmaan sopiva sanoma, mutta jota en kyennyt kuulemaan. Jäin tuon tuntemattoman trubaduurin olemuksen pauloihin.

Mies lauloi sydämestään. Laulu upposi sydämeen. Emme voineet jatkaa matkaa, vaan istuimme sataman pollarin päälle kuuntelemaan. Voi olla, että olen väärässä, vaikka uskon etten ole, kun vaistosin tuossa miehessä syvän yksinäisyyden, rikkoutumisen ja ulkopuolelle jättämisen vamman. Tuo tuntematon oli jotenkin tuttu vieraanakin. Hän oli myös tosi rohkea. Hän seisoi yksinään sivummalla iltayön sykkivästä menosta. Hänellä ei ollut soittokavereita tai diggareita adjutantteinaan. Oli vain mies, kitara ja lahjaksi saatu heleä, hauraan voimakas, korkea ääni, joka soi haikeutta ja kaipausta. Välillä hän lauloi silmät suljettuina ja katseli varmaan niitä sielun maiseman murtumapintoja, joiden rosoisista raoista paistaa valoa.

Minä en ole se, joka ensimmäisenä ryntää heittämään kolikkoa katusoittajan tai kerjäläisen kippoon. Tuona yönä en ajatellut, vaan loikkasin intuition satulattoman hevosen selkään ja kaivoin lompakostani setelin. Kun tiputin sen paikallisten pikku-kolikoiden sekaan, tajusin kuinka mitätön summa tuo setelikin oli sen rinnalla, mitä juuri hetki sitten olin maksanut itkettävän hyvästä illallisestamme. Kun nostin nolostuneen katseeni, sinä katsoit suoraan silmiini, sydämeeni asti. Sinä tuntematon tuttu. Et sinä arvostellut. Et suinkaan. Katseesi ja laulua katkomaton nyökkäyksesi kiitti enemmän kuin pisinkään kiitospuhe. Olisin varmasti voinut antaa enemmänkin, mutta ilmeisesti rikkaan roponi välitti vaatimattomuudestaan huolimatta sen syvän kosketetuksi tulemisen, jonka tuossa hetkessä koin. Toivottavasti sait yötyöstäsi korvaukseksi muutakin kuin kosketettujen katseet ja lohdutettujen sydänten sykkeet, jotka ehkä koit omassasi.

Olen rikas mies, vaikka minulla ei olekaan paljon rahaa pankkitililläni. Olen tarinoista rikas. Olen rikas niistä tarinoista, joita olen kuullut elämällä Isäni maailmassa, johon minäkin kuuluun. Jos saisin käännettyä ajan viisareita taaksepäin, palaisin tuohon hetkeen, samettisen pimeän peitolle istumaan ja rohkaistuisin kysymään sinulta, joka soitit ja lauloit juuri minun sydämeeni, että kertoisitko minulle tarinasi? Jos en sinne pääsisikään, pyydän Isääni, että Hän antaa sinun pitää herkkyytesi, laulusi lahjan, soittosi siunauksen ja että saisit kirjoittaa sanoillasi sydämesi laulun – tarinasi, joka on kallein aarteesi.