Seison rantakalliolla. Aurinko paistaa lämpimästi niskaani ja vilvoittava merituuli pörröttää tukkaani niin kuin pappa joskus aikoinaan, kun olin pikku-poika. Me selvittelemme verkkoja, me iältämme aikuiset miehet, mutta sisältämme pienet pojat. Hymy on herkässä ja nauru ottaa lahdenpohjukan pinnasta kaikuja. Jutut siirtyvät sujuvasti syksyisiltä tyrskyvesiltä kesän hikisiin jotoksiin puuttomalla tunturimaalla. Vain tarinoilla on kiire tulla kerrotuksi, meillä ei.

Joku sen toteaa ääneen. Tämä on kait sitä slow life:a, hidasta elämää. Ilman huutomerkkiä perässä. On mahdollisuus viipymiseen, kuulosteluun ja pieneen, verkkaiseen puuhasteluun. Verkot tulevat siinä sivussa, melkein kuin itsestään, selvityiksi, kalat irrotetuiksi ja tarinat kuulluiksi. Ruoka syödään, kun on nälkä ja nukkumaan käydään, kun on saunottu ja laskeva aurinko sammuttaa valot.

Valot sammuvat Mustamaalla

Rakastan näitä viipyileviä hetkiä elämässäni. Jotain niistä tulee mukanani kaupunkilaisen arkeen, ainakin aistimuistoina. Kuulen korvissani muuttomatkallaan lentävän hanhiparven kalkatuksen. Näen silmissäni vastapyydetyn siian hopeakyljen. Haistan savustuvan kalan tuoksun keskellä lasten leikkejä. Tunnen ihollani, miltä tuntuu ikiaikaisen kallion luja pohja.

Niin helposti siitä, minkä piti vapauttaa, tuleekin vaatija. Jos pitää pinnistää, että voisi elää hidasta elämää, perään ilmestyy huutomerkki. Ja puff – vapaus on mennyt. Joku on sanonut, että Jumala loi ihmisen viimeiseksi, koska Hän halusi, että ihminen näkee ensimmäisenä rakastavan, työtä tekemättömän, lepäävän Isän. Viipyilevä Isä – ihan kokonaan läsnä yhdelle niin kuin maailmassa ei ketään muuta lasta olisikaan. Huikea kuva.

Jälkiä hiekassa

Suuntaviittoja eilen ja tänään