Arki on ajoittain psyykkistä kanttia vaativa extremelaji. Lasten harrastusralli, haalarinpukemishepulit, pyykkivuoristot ja iänikuinen taistelu tahmaisia sormenjälkiä vastaan vaativat niin fyysistä kuin psyykkistä kanttia. 

Samanlaisena toistuvien päivien rivi voi helposti muuttua kaurapuuroa muistuttavaksi soljuvaksi mössöksi, joka turruttaa mielen ja ilon. Mieleen muuttaa tuolloin nuiva Ankeuttaja. Ja pahimmillaan se on talon sisäisesti tarttuva.

Paras täsmäase Ankeuttajaa vastaan on kiitollisuus. Sitä Ankeuttaja säikkyy kuin ruttoa. Aluksi kiitosta saattaa joutua vastentahtoisesti tiristämään hampaiden välistä sihisten, mutta kun hitaasti lämpenevä sydän ehtii kiitokseen mukaan, se avaa arkeen uuden näkökulman. Sitä huomaa pysähtyvänsä hetkeen kuin tunnustellen. Huomaavansa tuomen vienon tuoksun. Lapsen suloisen hymyn. Toisen lapsen pullean posken vauvanpehmeyden. Villasukkien suloisen lämmön. Alkukesän huumaavan heleän vihreyden.  Ja kaiken, aivan kaiken, täyttää ja ympäröi syvä kiitollisuus.  Onni ei ole ne suuret ja kaukaiset asiat, vaan ne pienet ja lähellä olevat. 

Mistä sinä kiitit tänään? Minä näistä, muiden muassa: 

Päivän kolmas astianpesukoneen tyhjennys. Kiitos, että näitä ei tarvinnut pestä käsin.

Iänikuinen pyykkivuori. Kiitos, että meillä on vaatteita joita pukea ylle. 

Mullasta kurkkivat taimet. Kiitos. 

Kahvi. Kiitos, kiitos, kiitos <3