Siitä piti tulla ihan toisenlainen päivä. Reppuihin oli pakattu kaakaotermarit, eväsleivät ja pillimehut. Luistimet ja sauvat autonpaksiin ja sitten kohti retkiluistelurataa järven toisella laidalla. Mutta. Auto ei käynnisty. Yritän uudelleen, eikä edelleenkään käynnisty. Rukoilin kyllä, että olisi startannut, mutta vastaus oli kait tämä. En osannut Paavalin tavoin kiittää joka tilassa. Ette halua kuulla, mitä ajattelin sanoa. Vaimo esitti toimintasuunnitelman muutosta. Aikani puhistuani lähdin hakemaan mökistä makkarat ja mausteet. Monot jalkaan ja suksilla järven jäälle. Määränpäänä häämötti noin kolmen puolen kilometrin päässä oleva Luotolahden Kapian laavu. Mennessä saisi kokea aktiivisuusranneketta ilahduttavaa sykettä nostavaa ladun tekemistä.
Sykkeet joo nousivat! Parinsadan metrin hiihtämisen jälkeen jäällä olevan pakkaslumen alla oli aivan märkää loskaa. Pakkasta oli sellainen -14 astetta eli bingo! Suksen pohjissa oli yhtäkkiä senttien kerros todella tiukkaan jäätynyttä lunta. Eikun hinkkaamaan jäätä pois viisien suksien pojista. En olisi uskonut, että jää voisi olla noin tiukassa! Sitten matka etenikin ihan hyvin auringon ihanasti paistaessa, kunnes vastaan tuli seuraava märkä kohta ja seuraava… Välillä pääsimme kyllä ihailemaan Kapian komeita pystysuoria kallioita, joita kuorruttivat mahtavat jääputoukset.
Kun viimein pääsimme lukuisten jäiden raaputtamisten jälkeen laavulle, vaimon toinen mono ei irronnutkaan suksesta. Siteen lämmittämistä paljain, kohmettuvin käsin ja puhaltamalla, puukolla kääntämällä ja sitten viimein irtoaminen. Vaimon kynsi oli jo ottanut kipeää suksien pohjajäiden raaputtaminen takia. Tulet nuotiopaikalla kuitenkin lämmittivät käsiä ja mieltäkin. Hyvin käyttäytyvä ja voimasanoja säästeliäästi harrastava tytär kyllä kysyi, että ”voiko olla pas…empaa reissua kuin tämä?”, johon vaimo vastasi, että voi. Keneltäkään kun ei vielä ollut mennyt yhtään luuta poikki. Nice.
Kuuman mehun ja sämpylöiden voimalla odottelimme nuotion tekeytymistä makkaranpaistoon sopivaksi. Siinä odotellessa päätin lähettää muutamalle kaverille retkiselostuksen matkan tähän asti koetuista vaiheista parin kuvan kera. Kylmät sormet muistuttivat motoriikaltaan HK:n nakkeja ja niinpä puhelin tippui lumeen. Seuraavaksi puutikku meni poikki ja makkara lensi nuotioon. Nauru ja itku kiistelivät, kumpi saa tulla ekaksi esille. Kun kävin hakemassa puukatoksesta polttopuita, pillimehun pilli ehti jäätyä sillä välin umpeen. Tämä ei voi olla totta! Jotenkin kaiken tämän jälkeen kuuma kaakao ja suklaa maistuivat erityisen hyviltä. Päivä oli kuitenkin ehtinyt jo sen verran pitkälle kaikkien näiden kommellusten jälkeen, että meidän piti lähteä paluumatkalle, ettei pimeä pääsisi yllättämään.
Kolme viidestä pääsi ohittamaan ensimmäisen märän kohdan ladullamme, mutta kaksi seuraavaa eivät. Tuossa vaiheessaa tyttären sormet olivat jo niin kylmät, että iskän isommille varahanskoille oli huutava tarve. Kun yritin demonstroida toisille sitä, miten voisimme yrittää märissä kohdissa liu’uttaa suksia potkaisemisen sijasta, horjahdin toista sauvaani vasten. Ja naps! Sauva poikki. Kukaan ei usko, jos kerromme tästä reissusta!
Me kuitenkin jatkoimme matkaa, kun muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Sauvantyngästä oli se ilo, että sillä pystyi aika ajoin raaputtamaan jääpaakkuja suksien pohjista. Ja sekin oli iloista, että laskeva aurinko värjäsi taivaan kauniin sinipunaiseen sävyyn, yli lentävien matkustajalentokoneiden savuvanat hohtivat kultaisina ja metsän takaa nouseva täysikuu oli huikean kaunis. Vielä kotilahdelle tullessa nuorimmaisen sukset jäätyivät niin pahasti, että annoin hänelle omani, jotka olivat kaksi kertaa liian pitkät. Mutta kantoivatpa ainakin nuorta hiihtäjää. Saavuimme rantaan, kun hämärä oli jo hiipinyt maisemaan. Sininen hetki oli nimensä mukainen.
Vaimon suksi ei taaskaan irronnut siteestä eli ei kun se jalassa nousemaan viimeistä mäkeä mökille. Ei sentään joutunut tulemaan saunaan suksi jalassa. Vaikka tuvan lämpö tuntui ihanalta, laittoi se veren kiertämään kylmettyneissä varpaissa todella tuskallisella tavalla. Sitten yhdeltä paloi suu kaakaon kanssa. Lopulta ei voitu kuin nauraa. Pieleen meni reissu ihan huolella! Tällaista määrää vastoinkäymisiä ja kommelluksia ei kukaan olisi voinut etukäteen edes kuvitella. Yksi kaveri laittoin viestiinsä tärkeän huomion – me koimme sen kaiken yhdessä. Päivä jää meidän perheen yhteisiin muistoihin. Ja se ei mennyt pieleen.
Jo ladulla ollessa mieleen oli tullut, että tässä tavallisessa, pieleen menevässä ja välillä raivostuttavassa, Isäni on mukana. Hän valitsee asua minun tavallisuudessani ja kaikessani. Hän on minussa silloinkin, kun minulta palaa hermot tai en pysty näkemään asioiden mieltä tai tarkoitusta. Tai pysty tavoittamaan sitä, että olen hänelle tosi rakas. Tänään hymyilyttää, kun ajattelen Isän sanovan Pojalle ja Hengelle The Shack -elokuvan Papan tavoin: ”Olen erityisen ihastuksissani Kariin!” Eikä se riipu tai muutu, vaikka olisin minkälainen.
