Alkaen siitä, kun Juudas Iskariotille valittiin seuraaja arvalla (Matteus voitti), on kirkossa valittu erilaisin äänestyksin – välillä enemmän tai vähemmän viekkaudella ja vääryydelläkin – tekijöitä erilaisiin virkoihin ja tehtäviin. Tämän kansainvälisen seurakunnan Suomen luterilaisen haaraosaston arkkipiispa, eli ”ensimmäinen vertaistensa joukossa” yritettiin valita eilen, mutta toiselle kierrokselle äänestys meni, joten odotamme vielä maaliskuun ensimmäiseen päivään asti saadaksemme tietää tulevan arkkipiispan nimen. Nyt on jo selvää, että se on joko Tapio tai Björn.

Nyt on jo selvää myös se, että Suomen evankelisluterilainen kirkko saa ihan hyvän arkkipiispan. Sivusta seurattuna kumpikin heistä vaikuttaa viisaalta ja on varmaan lupa olettaa, että myös arkkipiispan jobi kummalta tahansa sujuisi. Jos olisin ollut äänioikeutettu, olisin varmaan jomman kumman puolesta arpani heittänyt. Arkkipiispan valitsijoista kirkon oma sivu kertoo:

Äänioikeus arkkipiispan vaalissa on arkkihiippakunnan papeilla ja lehtoreilla sekä seurakuntien valitsemilla maallikkovalitsijoilla. Maallikkovalitsijoita on yhtä monta kuin hiippakunnan äänioikeutettuja pappeja ja lehtoreita. Äänivaltaisia ovat myös kaikki kirkolliskokousedustajat sekä hiippakuntavaltuustojen, tuomiokapitulien ja kirkkohallituksen jäsenet. Kaikkiaan äänioikeus vaaleissa on noin 1500 henkilöllä.

Eli varsin suurella määrällä väkeä on näissä vaaleissa valta päättää. Arkkipiispan valta on ehkä nimenomaan näkyvyydessä ja siinä, että hän on monella tavalla kirkon kasvot. On hän toki puheenjohtajana erilaisissa kirkollisissa kokoonpanoissa, mutta vaikkapa piispoihin hänellä ei ole mitään esimiesvaltaa. Hän vastaa myös kirkon ekumeenisista suhteista ja ulkomaisista yhteyksistä, joten ei se mitenkään samantekevää ole, kuka tuota hiippaa kantaa.

Vaalien kampanjoinnin aikana ei ehkä ihan suuren suuria eroja viiden pätevän ehdokkaan välille saatu. Ajatukset yhdestä kirkon kuumasta perunasta, eli samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä/siunaamisesta, erosivat jonkin verran, mutta ei arkkipiispa sitä yksin kuitenkaan päätä. Toinen, uskallan sanoa, tärkeämpi teema oli sukupuoli. Viidestä ehdokkaasta vain yksi oli naispuolinen ja uskon, että jos olisi tullut valituksi olisi myös Heli Inkinen ollut oikein mainio arkkipiispa ja kieltämättä sellainen sukupuolijakaumaa tasapainottava näky piispojen joukossa – jotka nyt sitten Tapion tai Björnin myötä muodostavat hehkeän all male panelin. Kumman tahansa tullessa valituksi tosin vapautuu taas yksi piispanistuin…

Huolestuttavampaa oli kuitenkin se, että 13% äänistä meni henkilölle, joka ei hyväksy naispappeutta. Minulla ei ole kerrassaan mitään Ville Auvista vastaan, hän on varmasti viisas teologi ja hyvä tyyppi. Hänellä varmasti on ajatuksia ja painotuksia, joiden takia hän ääniä keräsi, eikä varmaankaan hänen naispappeuskantansa ollut kaikkien äänestyskäyttäytymisen kantava voima. Silti yllättävän moni oli valmis valitsemaan Turun yhdeksän seurakunnan rovastikunnan johtoon ja kirkon kasvoiksi henkilön, jonka mukaan naispappien pappeus ei ole oikein.

Näistä 13%:n äänisaaliin takana olevista äänestäjistä moni istuu paikallisseurakunnissa valitsemassa seurakuntaansa pastoreita ja kappalaisia, ilmeisesti ajatellen, ettei naispappeus ole oikein – tai ainakin ettei kyseessä ole niin tärkeä asia. Maaliskuun alussa, viisi päivää sen jälkeen kun arkkipiispanvaalin toinen kierros on ratkaissut, että Tapio vain Björn, tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun Suomen evankelisluterilaisen kirkon papin virka on avattu myös naisille. Vaikuttaa siltä, ettei tätä keskustelua ole saatu käytyä loppuun. Poteroihin on juututtu, on vedottu ponsiin, on vedottu tasa-arvoon. Eikä tämä keskustelu tule valmiiksi tämänkään blogipostauksen myötä. Hyvä on vaan pitää mielessä, että 18.11.2018 järjestetään seurakuntavaalit, joiden myötä kaikki seurakunnan äänivaltaiset jäsenet saavat oman äänensä kuuluviin. 2014 äänestysprosentti oli surkeahko 15,5 prosenttia. Ehkä tällä kertaa enemmän. Ehkä jotakin muuttuu. Ehkä.