Pimeydestä
Juoksen henki kurkussa, sydän pamppaillen ja sivuilleni hätäisesti vilkuillen. Se tietty tien ylle kaareutuva kuusi, jolle olimme kaverini kanssa antaneet nimen ”veneen keula” -puu, on jäänyt taakse ja edessä on syksyn kostean tiheään hämärään pukeutunut mökkitie. Taas on käyty tutuksi tullut keskustelu siitä, mihin asti mökkinaapureiden poika suostuu minut saattelemaan. Veneen keula -puu, meistä ihan kirjojen kuvista tutun viikinkilaivan keulapuun muotoinen kenokuusi, on vakiopaikka, jossa tiemme erkanevat. Ympäröivä pimenevä metsä on hahmottomien pelkokuvieni kulissi. Ikikuuset melkein peittävät tummentuvan taivaan, katajien karvaisten runkojen takaa olen näkevinäni jonkun liikkuvan, korvissani kohisevan puuskuttavan hengityksen läpi kuuluvat askeleet soratiellä. Vai ovatko ne omani? Tiedän, ettei tuolla kauhujen käytäväksi muuttuneella metsätiellä todennäköisesti ole jäniksiä vaarallisempaa uhkaa, mutta mieleni luo sinne milloin minkäkin hirviön, pahan ihmisen tai ruumiittoman olion. Olen kymmenen vuotias ja todella peloissani. Viimeisen mutkan takaa näkyy jo oman mökin tuttu hahmo. Vielä pari juoksuaskelta ja voin hellittää. Ikkunoiden takaa kajastelee karhunsammalille öljylampun kellertävä valo.
Pimeys on kirjaimellisesti puristuneena ympärilleni. Pimeyttä leikkaa miekkamaisen terävä valokiila. Tuon kapean kiilan ympärillä jatkuu tiheä, totaalinen pimeys. En erota valokiilan ulkopuolelle jäävää kämmentäni. Tämä on värien hautausmaa. Tämä on mustista mustinta. Ajattelen, että nyt olen pimeyden kätkössä. Jos joku sammuttaisi lyhtyni, menettäisin kaikki kiinnekohtani. Puristan valoni kahvaa tiukemmin kuin olisi tarpeen. Hetkeä aiemmin olin seisonut hiekkaharjun päällä mäntyjen muodostamassa katedraalissa. Puuskutin rasituksesta, kun laskeuduin harjun rinnettä alas, alas. Astuin pimeyteen, kylmään, märkään pimeyteen. Olen aikuinen mies ja samalla kertaa taas se pieni poika, joka pelkää pimeää – yksinäistä pimeää.
Tunnen olkapäässäni voimakkaan tönäisyn. Käännän pääni tönäisyn suuntaan, mutta en näe siellä muuta kuin kapeat valojuovat. Käännän oman ”valomiekkani” juovia kohti. Niiden yläpuolella näen mustan maskin ympäröimät tutut silmät. Regulaattori suussa ei voi taaskaan puhua. Parini osoittaa minua hanskan peittämällä sormellaan. Peitän samalla tavalla oman valoni. Olen keskellä vedenalaista avaruutta, jossa ei tuiki yksikään tähti. Hengitän niin rauhallisesti kuin pystyn. Tähän pimeään silmä ei totu. Täällä ei näe yhtään mitään.
En pelkää enää. Pimeyden keskelle joutumisen kauhu on poissa. Muutama kymmenen neliösenttiä valaistua järven pohjaa riittää, kun tiedän, etten sukella yksin. Koen olevani täysin turvassa, vaikka pääni päällä on tonneittain vettä. Ei ole kiire mihinkään, kaloillakaan ei ole. Ensimmäinen yösukellukseni päättyy rauhalliseen pintautumiseen. Honkakatedraalin kattoon on syttynyt miljoonia valoja. Järven pinnan tyyneyden rikkoo vain kahden pimeydestä pinnalle tulleen pikku-pojan mustahuppuinen pää.
Pelkään pimeää. Tai oikeastaan pelkään yksin jäämistä pimeään. Olen pelännyt pimeää niin kauan kuin voin muistaa. Alan kuitenkin aavistella, ettei ole olemassa jumalatonta pimeää. Alan pisara kerrallaan kokea sitä, etten voi koskaan vajota sellaiseen syvyyteen ja pimeyteen, missä Isäni ei olisi jo odottamassa. En vieläkään ymmärrä, miksi Hän joskus tuntuu peittävän valonsa (sydämensä) sukellusparini tavoin, mutta haluan oppia hengittämään silloinkin Hänen läsnäoloaan. En osaa sitäkään vielä. Mutta pienten poikien ja tyttöjen ei tarvitsekaan osata kaikkea.
