Se on pienestä kiinni

Se on joskus niin pienestä kiinni – kasvaminen, elossa oleminen, oleminen. Ikikuusien keskellä sammalpeitolla pikkuruinen läntti, johon pari kertaa päivässä, häviävän hetken, paistoi aurinko. Ja siinä oli tarpeeksi. Tarpeeksi siihen, että syntyi jotakin uutta ja vihreää. Tuo pieni ihme kosketti minua kerran syvästi. Muut ympärilläni näyttivät saavan sellaista valoa osakseen, jota minäkin kaipasin. Minusta tuntui, että minä, ja vain minä, olin jumalattoman korkean kuusikon hämärässä. Jumalaton hämärä oli silloin pimeyttä.

Pimeässä on vaikea luottaa siihen, että minusta pidetään huoli jollakin ihmeellisellä, vain minulle sopivalla tavalla. Pimeässä ei näe sitä, että kerran sydämeen soimaan jäänyt Punaisen laulukirjan säe ”jotain uutta syntyi sydämeen, vaikka paljon jäi ennalleen…” on totta myös minun kohdallani. Läheisten ihmisten peileissä ja sanoissa kuulen elämän viestin. ”Etkö sinä huomaa, mitä kaikkea sinussa on jo tapahtunut?”

Luovuttaminen on minulle vaikea laji. Kun sitä on kerran oppinut olemaan urhea ja pärjäämään omillaan, on vaikea oppia siitä pois. Oppia olemaan tarvitseva, pyytämään apua ja luottamaan. Ja uskoa silloinkin siihen, että minun arvoni ei ole siitä kiinni, miten selviytyvä ja aikaansaava olen.

Valo meille kaikille, jotka kasvamme ja luotamme vain vähän kerrallaan.