Suru

Aluksi se puristaa rintaa. Surun valtava koura ympäröi sydämen ja pusertaa sitä niin kovasti, että luulee tukehtuvansa. Kunnes huomaa, että ei tukehdukaan, vaikka niin toivoisi.

Surulla on uskollinen joukko kavereita, jotka seuraavat sitä: Viha, Kaipaus, Tuska, Kiitollisuus, Ymmärtämättömyys, Pelko – joskus Helpotuskin. Ne tulevat kylään milloin missäkin järjestyksessä. Vieraanvaraisuus surun keskellä on vaikeaa, mutta nämä vieraat kannattaa silti päästää sisään, sillä suru elää. Jonain päivänä huomaa, että sen ote on hieman hellittänyt. Vaikka se ei lähde kokonaan pois, suru muuttuu ajan myötä. Tilalle tulvahtavat muistot. Ensin ne tuovat kyyneleet mukanaan, vähitellen myös hymynkareen. Suru syntyy kaipauksesta ja hyvästä, joka joskus oli.

Huomenna sytytän kynttilät niille läheisille, jotka eivät ole enää luonani. Muistelen yhteisiä hetkiä. Pystyn jo hymyilemään, sillä koura puristaa enää vain hieman. Joku päivä suru tulee taas kutsumatta kylään. Ehkä se on vastikään vieraillut sinun luonasi?

Ajatus siitä, että joku päivä tapaamme läheisemme uudelleen tuo valoa pyhäinpäivään ja pimeään.