Vahinko

Viime syksynä perheeseemme tuli koiranpentu. Sekarotuinen vahinko. Ei syntynyt ihmisen suunnitelmien mukaisesti. Syntyi kuitenkin ja tuli ja toi tullessaan ylisevuotavan rakkauden. Ainakin, jos sitä mittaa käsien ja jalkojen mustelmien määrällä. Välillä kovinkin hermoja koetteleva yksilö, mutta kuitenkin niin suloinen.

Tuli ja opetti näkemään asioita uusin silmin, kuin ensimmäistä kertaa. Arkisia, pieniä asioita, jotka olivat kadonneet kiireeseen, huoliin ja itsekeskeisyyteen. Opetti tunnustelemaan ruohoa ja iloitsemaan voikukista ja niiden nyppimisestä. Tuoksuttelemaan raikasta ilmaa aamulla viideltä ja samalla kuuntelemaan lintujen huikeaa konserttia. Kulkemaan hyppelehtien lähimetsän polkuja, joita en viiden vuoden aikana ollut kertaakaan nähnyt saatikka kävellyt.

Osaisinpa iloita yhtä riemullisesti jokaisen perheenjäsenen tai vieraan tulosta, vaikka poissaolo olisikin kestänyt vain viisi minuuttia. Osaisinpa levätä kesken hurjan juoksuleikin, jos siltä tuntuu. Tai kääriytyä kerälle; haluan olla rauhassa nyt. Osaisinpa rakastaa yhtä pyyteettömästi ja paljon, vaikka olisinkin tullut juuri torjutuksi; oma paikka!

Tuo sekarotuinen vahinko, joka ei ikinä tule olemaan mikään muotovalio, tuli meille tarpeeseen. Tuli elämän opettajaksi ja havahduttajaksi. Syntyi ja tuli aivan suunnitelmien mukaan, ei vahingossa.