Vesi vanhin voitehista
Joskus aiemmin ajattelin, että kelillä ei ole niin väliä, kunhan on kesä. Olen tullut toisiin aatoksiin. Minua on harmittanut ihan hurjasti se, että tämä kesä on ollut niin viileä ja sateinen. Kurjat kelit ovat saaneet muuttamaan tai perumaan ulkopuuhia. Näin meinasi käydä viimeksi maanantaina. Viileä ja pilvinen päivä taitui alkuiltaan ja suunnitelmissa oli lähteä kokeilemaan suppaamista. Tyly keli ja jostain sisimpään hiipinyt jännitys uutta veteen liittyvää touhuamista kohtaan vetivät mieltä ja miestä (poikaa) kohti kylmää vettä ja pohjaa ennen kuin oltiin edes autossa. Ainoastaan ennakkoon maksettu intro-kurssi patisti kelin kanssa harmaudesta kilpailevaa mieltä (ja kroppaa) liikenteeseen.
Rannassa vastassa oli muitakin ensikertalaisia ja opas. Varusteiden esittely, kelluntaliivi päälle ja mela omaan varteen sopivaan mittaan ja karkuremmin kinttuun kiinni. Siis siltä varalta remmmi nilkkaan, että jos (kun) putoaa laudalta veteen, saa (ehkä) räpiköityä takaisin laudalle. Jännitti ihan kohtuuttoman paljon siihen nähden, miten paljon veden kanssa on tullut puljattua eri toimintojen kautta. Samaan aikaan joku vähättelevä ajatus luikereteli mieleen. ”Mitä sä nyt spennaat?! Eiks se yks tyyppi just melonut Virolahdelta Tornioon?!” No, niin meloi, ja minua pelottaa pikku-järvelle liki tyyneen keliin lähteminen. Tosimies oli taas jossakin muualla kuin minun nahkoissani. Alkoi tihuttaa vettä. Hieno reissu, todella!
”Herrasmiehenä” venytin lähtemiseni viimeiseksi ennen opasta. Kiero konsti saada seurata sitä, miten muut selviävät sup-laudan päälle ja selviävätkö. Selvisivät, eikä kukaan vielä molskahtanut. Lauta tuntui todella kiikkerältä – vaikka olin sen päällä vasta polvillani! Ja tässäkö pitäisi vielä seistä!? Miten minä taas löydän itseni tällaisesta tilanteesta, jossa epävarmuus ja pelko ovat niin iholla ja sen alla kuin vaan voi? Lauta liikkuikin yllättävän helposti – mutta ei tietenkään suoraan. Törmäys kanssa-melojan lautaan. Sori. Kumpikaan ei kaatunut.
Oli aika yrittää seisomaan nousemista. Ensin kyykkyyn ja sitten ylös, ihan niin kuin jossain korvamato-lastenlaulussa. Jatkuiko se niin, että sitten ympäri, ympäri ja ylös? Toivottavasti tämä jolla ei nyt mene ympäri, ajattelin kun hitaasti hivuttauduin seisomaan. Polvet tärisivät kuin jonkun äkillisen malariakohtauksen saaneena. Ja nytkö pitäisi vielä yrittää meloa? Jalat vatkaten aloitin elämäni ensimmäiset ”oikeat” suppailu-vedot. Veto vedolta hämmästykseni lisääntyi, kun en kaatunutkaan liki jäiseen järviveteen. Uskalsin jopa vähän koukistaa polviani samalla, kun tein melalla vetoja. Olisin tuulettanut kuin lätkän maailman mestaruutta, jos olisin uskaltanut. Yes! Minä uskalsin ja pysyn vieläkin pystyssä!
Olin ollut huolissani, että moisissa liki arktisissa oloissa tulee kylmä ja olin pukeutunut sen mukaan. Olin vetänyt päälleni veden kestävän melontatakin sadetta uhmaamaan (ja siksi, että se toisi vähän harrastuneemman mielikuvan minusta ja peittäisi osan alkukantaisesta pelostani). Sehän ei juuri hengitä. Alussa oli tuskanhiki, joka vaihtui suppailun edetessä ihan oikeaan liikunnan tuottaman lämmön aiheuttamaan hikeen. Hiki valui myös silmiin ja sai ne vuotamaan. Selittelin, etten itke jännityksestä, enkä edes ilosta, vaan se on tämä NaCl, joka minua itkettää. En tiedä uskoiko kukaan. Eikä sillä enää ollut väliä. Suppailu oli alun järisyttävän jännityksen jälkeen todella mukavaa. Ja siltä se aurinkokin pilkahteli pilvien lomasta! Ei huono.
Tähän pitäisi varmaan tulla joku hieno ”opetus” tai edes syvällinen ajatus. No, nyt ei tule. Pää on jokseenkin tyhjä hienoista ajatuksista. Yksi opetus itselleni on se, että vesi tekee minulle hyvää. Olipa se sitten melominen inkkarilla keskisen Kymijoen Ahvionkoskien alueella, painuminen pinnan alle Verlassa Vennukkaniemen salaperäisiin ja minulle uusiin sukellusmaisemiin tai loikoileminen Särkkien luonnon hiekkarannalla aaltojen liplatellessa rantaa vasten. Tai se suppailu. Ei jäänyt tuo intro viimeiseksi kerraksi. Suosittelen vettä kohtuullisina annoksina nautittuna. Tai sitä, mikä sinun sydäntäsi voitelee.
