Vieläkö ehtisi

 

Työpaikan kahvihuoneessa tuli puhetta blogin kirjoittamisesta. Kysyin mitä ajankohtaista sillä joukolla oli mielessä. Yksi puhui siitä, kuinka tämä aika ja valon lisääntyminen saa vireystilan nousemaan. Tekisi mieli touhuta kaikenlaista, on niin aktiivinen olo. Yksi oli alkanut jo odottaa kesää, toinen kanttarellien keräämistä. Itseni lisäksi eräs toinen taas toivoi ettei lumet vielä sulaisi, että ehtisi edes kerran hiihtämään jossakin, missä on kunnollinen latu tällaiselle, joka ei osaa luisteluhiihtoa. Sääennuste kyllä uhkaavasti sulattaa tämän toiveen. Oma vika kun ei ole lähtenyt lähialuetta pitemmälle etsimään latuja…Kunnon lumimäärää odotti, mutta tässähän se lumiaika jo taisi hujahtaa. Miten se nyt näin.

 

Latu vie siis sittenkin kohti kevättä eikä kimmeltävä hanki taida enää silmiä hivellä. Hetken loskaa ja hiekkaiset tiet, mutta sitten…

Niin erilaisia ovat meidän ihmisten toiveet samanlaisessa ajankohdassakin.

Aina jotakin sekä odottaa että toivoo ehtivänsä. Eri vuodenajoissa ja eri elämäntílanteissa. Montaa asiaa ei ehdi, mitä toivoisi. Usein syy löytyy siitä ettei vain saa aikaiseksi, mutta ei aina. Ajat ja mahdollisuudet ovat rajallisia ja niin sitä huomaa jo olevansakin seuraavassa kohdassa, josta ei voi enää kelata aikaa taaksepäin. Aika meni, jotakin jäi kesken. Niin kuin aina jää. Siinäpä sietämistä. 

Kun tässä hetkessä ollessaan odottaa jotakin mitä ei vielä ole, se on sekä tarpeellista että joskus haitallista. Tarpeellista siksi, että ihminen saa myös voimia ja iloa tulevaisuuden suunnitelmista ja haaveilusta, jonkun odottamisesta. Kaipaus paljastaa mikä itselle on tärkeää. Kokemusta on myös siitä, että odottaminen vie ajatukset liiaksi tästä hetkestä ja saa tämän hetken tuntumaan vähemmän arvokkaalta. Kyllä sitten on kaikki paremmin kun… Mutta eihän meillä oikeasti ole kuin tämä hetki. Kliseinen ajatus, mutta kuitenkin niin totta ja niin vaikeasti toteutettava. Miten yhdistäisi sen että elää hetkessä ja toteuttaa tärkeät asiat ja haaveilee myös eteenpäin? Näin lauseena luettuna vaikuttaa kohtalaisen helpolta. Mikä sitten kiikastaa? Ehkä olemme liian ahneita. Haaveilemme asioista, jotka eivät ole yhtä aikaa mahdollisia. ”Haluan enemmän aikaa itselleni ja työtä vähemmän, mutta en halua tinkiä elintasosta.” ” Haluan mielenrauhaa, mutta en halua pysähtyä tutkimaan millä tavoin sen löytäisin”” Haluan läheisempiä ihmissuhteita, mutta en ole valmis näkemään vaivaa järjestääkseni tiheämpiä tapaamisia.”Kaipausten toteuttaminen vaatii usein myös vaivannäköä ja muutoksia. Kaipa haaveilu on joskus myös salonkikelpoiseen pukuun pukeutunutta tyytymättömyyttä. Nykyhetken arvo ei riitä. Tällaista tasapainoilua odottamisten, aikomisten ja toteutuksien välillä elämä on. Ainakin se on varmasti totta, että jos hyväksyy ettei pyrkimys elää hetkessä ja tulevaisuuden toiveissa  tule koskaan onnistumaan täydellisesti, niin sietää sitä paremmin. Kuka sanoi, että elämän täytyisi mennä täysin kohdalleen?

Kun tässä joudun toteamaan että tavoitteeni hiihtää edes kerran saattaa jäädä toteutumatta, niin minun ei auta kuin niellä harmini – itseäni kohtaan ja kääntää katse kohti lumen sulamisen aikoja. Asiat ovat juuri niin kuin ne nyt ovat ja näillä korteilla pelataan tänään. Jos Jumala suo, niin hiihto mahdollisuuksia tulee kyllä vielä monia uudestaan. Ja haaveet voivat saada myös aivan uudenlaisia muotoja. Ehkä pääsen hiihtämään vesisuksilla.