Yhteinen huoli, yhteinen toivo

Ympäriltä tulevat viestit sekä oman alueen että maailman epävarmuudesta ovat alkaneet vaikuttaa. Ihmisiä tavatessa puhe kääntyy helposti johonkin nykyhetken huolestuttavaan aiheeseen ja pahoihin uutisiin. On uhkakuvia, joita ei vielä jokin aika sitten ollut. Näissä monissa kysymyksissä on jotakin, joka tulee vahvasti iholle. Yhteinen ilmapiiri on muuttunut. Olemme kaikki sen vaikutuspiirissä jollakin tavalla.

Se on saanut miettimään mistä ihmiset ottavat toivon itselleen etteivät vajoaisi ankeuteen. Miten me yhdessä ja miten minä ajattelen asioista niin, että siinä yhdistyisi sekä vakavasti ottaminen että toivo tulevaisuudesta?

Uutinen siitä, että seurakunnissa soitetaan kelloja joka päivä 24. lokakuuta asti Syyrian Aleppon pommitusten uhreille tuntui hyvältä. Myötätunnon ele. On tärkeää, että me ihmiset reagoimme, vaikka emme voi muuttaa kaikkia asioita. Ei ole turhaa ilmaista osallistumista ja sitä, että jokin asia koskettaa. Se synnyttää tunteen, että välitämme yhdessä. Vaikka yhteisissä kahvipöytäkeskusteluissa käydäänkin kenties joskus saman toistolta tuntuvaa pohdinaa huoliaiheista, niin sekin keskustelu on yhteistä. Me kannamme huolta yhdessä. Me jaamme tunteitamme yhdessä.

Jostakin syystä olen viime aikoina miettinyt myös oman maamme sota-aikoja ja muita historiamme haasteellisia vaiheita. Kautta historian ihmiset ovat kokeneet vaikeita ja epävarmoja aikoja. Miten silloin selvittiin? Miksi silloin selvittiin? Kuulemieni tarinoiden pohjalta on tullut mielikuva: ihmiset sekä yhdessä että yksilöinä olivat sinnikkäitä, kekseliäitä ja ponnistelivat elämänsä eteenpäin. Jotakin kohti päätettiin mennä. Päätettin selvitä tavalla tai toisella. Rakennettiin tulevaisuus. Tämä mahdollisuus ei onneksi ole edelleenkään maailmastamme poistunut. Tarvitsemme nyt paitsi sitä, että voimme yhdessä ”purputtaa” myös kokemusta siitä, että reagoimme asioihin ja teemme jotakin konkreettista. Vaikka tekeminen ei joskus olisikaan sen ihmeellisempää kuin tavallisen elämän ylläpitämistä niillä konkreettisen elämän rakennuspuilla, joista arki koostuu, niin se on kuitenkin samalla sitä, että elämä jälleen menee yhden vuorokauden eteenpäin. Tämänkin päivän aikana on mahdollista, että jokin hetki antaa itselle, toiselle tai molemmille iloa. Tänäänkin voi tulla olo, että tämä päivä kannatti kokea.

Mieleen palautui myös erään virren taustatarina. Virren 600 sanat syntyivät natsi-Saksan vankilassa saksalaisen teologin Dietrich Bonnhoefferin kokeman toivon ansiosta. Hän itse ei selvinnyt hengissä, mutta sanat jäivät elämään. On puhuttelevaa, että missä tahansa olosuhteissa voi kokea, että ei ole yksin ja että hyvän on mahdollista voittaa.

Suo, Herra toivon kynttilöiden loistaa, tyyneksi, lämpimäksi liekki luo. Valaiset pimeän, voit pelot poistaa. Jää keskellemme, Kristus rauha tuo!

Hyvyyden voiman ihmeellinen suoja piirittää meitä, kuinka käyneekin. Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin.   (säkeistöt 3 ja 5)

Jos on ennenkin selvitty, nytkin voi selvitä. Menneiden sukupolvien kokemukset tuovat toivoa ja Jumala on sama kuin ennenkin.

Yhtäkkiä onkin aivan toisenlainen olo, harmaaseen tuli valoa.