”Mua vähän rassaa aina kategorioida näitä julkaisuja, koska mä en osaa kirjoittaa vain aiheesta tai parista vaan kyllä mä käsittelen kaikki asiat laidasta laitaan, mitä vain mieleen juolahtaa. Yhtä sekasortoa tulossa siis tälläkin kertaa.

Oon ollut nyt vapailla seitsemän päivän rankan työputken jälkeen. Oikeesti vannon, ettei ollut helppoja päiviä mut onneksi mulla oli maailman ihanin työtoveri auttamassa suurimmassa osassa niitä *sydän*. Mulla kävi varsinkin vikojen vuorojen aikana niin usein mielessä, että voinko mä vain luovuttaa tämän kesätyön suhteen ja irtisanoa itteni, et eihän musta ole syksyllä enää kouluun menijäksi kun olen jo aivan uupunut koko alaan ja menettänyt viimeiset motivaation rippeet valmistumisen suhteen. Mikä järki on pyrkiä edistämään muiden terveyttä oman hyvinvointinsa uhraamisella? Se mua rasitti tosi paljon, että noiden seitsemän päivän aikana kuormitus sai aikaan sen, että mä nukuin huonosti, söin huonosti, mun tunteet heitteli sinne tänne ja mä vaan yksinkertaisesti  v o i n  h u o n o s t i . Miten te jotkut jaksatte tehdä tätä vuoden ympäri päivästä toiseen? Kertokaa, mistä ihmeestä te ammennatte sen jaksamisen ja huolehditte mahdollisesti vielä perheestä ja selviätte arkielämän haasteista.

Mulla normaalisti jaksamiseen auttaa liikkuminen ja koirien kanssa koheltaminen. No kahteen viikkoon, en päässyt kuin ihan pari kertaa treenaamaan ja siitäkin tuli jotenkin huono omatunto, vaikka ei missään nimessä pitäisi tulla. Mutta koska selaan instagramia ja feedi tyrkyttää mun naamalle kokoajan muiden somemateriaalia joka huutaa: ”MINÄ TEEN TÄTÄ TÄTÄ JA TÄTÄ JA JAKSAN SITÄ SITÄ JA SITÄ.”niin se sumentaa järjen omasta päästä, joka sanoo: ”Se mitä mä juuri nyt teen, riittää. Älä vertaa itseäsi muihin, kun et tiedä tekisivätkö he noita kaikkia asioita jos olisivat samassa tilanteessa kuin minä nyt. ” ” 

Tuon edellisen tekstin olin kirjoittanut heinäkuun lopussa, mutta jättänyt lopulta vain luonnostelmaksi ja nyt kun palasin siihen niin harmittaa, etten julkaissut tai ottanut tarpeeksi tosissani noita mun fiiliksiäni. Koska tällä hetkellä oon aivan uupunut. Nyt vielä töiden lisäksi hoidan koulunkin, niin tuntuu kuin ei olisi vapaata ollenkaan. Mä vielä yritin suunnitella omat työvuoroni niin, etten kuormittuisi ihan hirveesti mutta mun eipä mun suunnitelmasta oltu paljoa piitattu, kun oltiin laitettu työvuorot juuri niille päiville joita olin koulupäivien vuoksi pyytänyt vapaaksi. Mun synkästä mielenmaisemasta kertonee se, että töitähän ei ole jäljellä enää kuin tämä kuluva ja ensi viikko, mutta se tuntuu ikuisuudelta ja mua itkettää että nämä mun vikat viikot mulle on tungettu ihan täyteen töitä. Onko ajatuksena nyhtää kaikki viimeisetkin voimavarat kesätyöntekijöistä? Ärsyttää, surettaa ja vihastuttaa. Mä oon juuri oppinut nauttimaan tuon työn hyvistä puolista, kuten ihanista potilaskohtaamisista, niistä hetkistä kun oon tajunnut että apua mähän osaan ja huipuista työkavereista ja yhteenkuuluvuuden tunteesta. Kuitenkin samaan aikaan mä lähden monet kerrat töihin itku kurkussa, koska oon niin väsynyt, yritän tsempata itteni jaksamaan ne kahdeksan tuntia ja kotiin pyöräillessä itkettää taas. Oon vaan niin väsynyt ja jotenkin toivoton. Samaan aikaan mua hävettää, että oon loppu ”jo nyt”. Oon kuitenkin ollut neljä kuukautta tuolla töissä, koko sen ajan opetellut uutta, tullut heitetyksi muille osastoille tuuraamaan ja yrittänyt tehdä parhaani, vaikka se on tuntunut mulle ihan hirveeltä urakalta (vaikka mä oonkin oppinut tuolla paljon uutta, niin siitä huolimatta oon aika tampio).

Mulle on ottanut myös todella koville se, että oon joutunut työn takia uhrata niin paljon omasta hyvinvoinnista. Yhä vain olen nukkunut huonosti, jättänyt näkemättä kavereita koska en vaan jaksa, luopunut säännöllisestä ja millään lailla tavoitteellisesta treenaamisesta koska en vaan jaksa, huolehtinut koirien aktivoinnista vain juuri ja juuri sen vähittäismäärän koska en vaan jaksa. Ja nuo edellämainitut on niitä keinoja, joilla mä lataan omia akkujani. Mä saan energiaa ja voimavaroja niin paljon kaverien näkemisestä, koirien kanssa touhuumisesta ja treenaamisesta , että on ihan pirun väärin että ne on juuri ne asiat mistä joutuu luopumaan kun tuntuu, että nyt kuormittaa liikaa. Sen sijaan mä käytän vähäiset energianrippeeni siihen että ärsyynnyn kun someinfluensserit valittaa niiden kuormittavista ja kiireisistä elämistään, samalla laittaen kuvia joltain yhteistyönä saaduilta hotelliaamupaloilta tai mökkiviikonlopuilta.

Miksei joku voisi sponsoroida mullekin jotain kivaa palkinnoksi siitä, että oon huolehtinut toimeni hyvin ja ainakin palautteiden mukaan ollut empaattinen ja tunnollinen hoitaja..?

Mulla on todella hyvät vapaapäivät takana. Aloitan kertomalla merkittävimmät asiat ensin; Mun sali-ihastus alkoi follaa mua instagramissa, so thinks are gettin pretty serious..! Treenattiin tätä ennen yhdessä salilla, ja muutenkin oltiin nyt osuttu peräkkäisinä päivinä samaan aikaan paikalle. Mä haluan tuoda tärkeimmän asian nyt esiin tästä kaverista. Hänellä on ihan täydellinen selkä. Ja mä olen arvottanut jo lukioikäisestä asti kaikki mun ihastukset niiden selkien perusteella. Mikään ei ole yhtä viehättävää, kuin vahva ja vahvan näköinen selkä. Joten siis mitkään keinot, joilla mä yritän nyt olla oikeasti ihastumatta tähän tyyppiin, ei enää riitä. Ja mä tiedän, että tämä tulee vielä kosahtamana. Oon satavarma, että seuraavan kerran kun näen sen salilla, niin se on siellä sen mimmikaverin kanssa. Se olisi vaan mulle hyväksi palata maan pinnalle.

Ennen kuin näitä asioita tapahtui, niin palataan hieman ajassa taaksepäin ja minun ensimmäisiin tindertreffeihini vähään aikaan. Spoiler alert: Teimme  s e n .

Okei tää alkoi parhaalla mahdollisella tavalla, ekassa laittamassaan viestissä tää jäbä kysyi että oonko illalla vapaa ja voidaanko nähdä. Siis jes, ei mitään turhanpäivästä tutustumisyritystä viestien kautta, koska se on tylsää ja menetän yleensä välittömästi kiinnostuksen, en jaksa vastata viesteihin ja siihenpä se sit jääkin. Ilta tuli, lähdin kävelemään Kallioon sen kämpille ja perillä mua odotti todella söpö, vähän ujon oloinen nuorukainen. Tähän väliin mainitsen, että yhteinen kieli oli englanti ja se alku-ujous/awkwardness saattoi myös johtua siitä kielen takeltelusta (mulla huomattavasti enemmän takeltelua). Hän teki meille aperol spritzit ja istuttiin siinä sohvalla ja juteltiin ne turhuudet, mitä vältettiin jutustelemasta tinderin kautta. Mua alkoi jo vähän tylsistyttää, ja mietin että en tuu tätä kaveria kyllä näkemään enää toiste ja luulen että hänellä oli aivan samat fiilikset, kunnes hän kysyi että saisiko pussata mua. EIH, ei saatana ei. Ensinnäkään mikään ei ole mun mielestä yhtä vaivaannuttavaa, kuin kysyä että saako pussata, eikö tän pitäisi tapahtua silleen spontaanisti ja luontevasti?? Ja toiseksi – sori meen nyt vähän pikakelauksella harppauksen eteenpäin – tää sama jätkä muutamaa hetkeä myöhemmin (kun oltiin siis jo ihan touhuissa)  tunki KYSYMÄTTÄ sormensa mun persreikään ja kun otin siitä vähän kierroksia, niin se oli ihan järkyttyny miksi se oli mulle niin big deal, et oisko pitänyt kysyä lupa.

Uskokaa tai älkää, mä siis vastasin tälle kaverille etten diggaa pussailusta, mut jos se haluaa panna niin that’s fine by me. Ja se me sitten tehtiin. Toimien jälkeen sanoin etten välitä mistään awkwardista after talkista, et jos on ok niin mä vaan nyt lähtisin.Mä oon niin kiitollinen itselleni, että oon hyväksynyt tämän puutteen itsessäni, koska mulle oikeasti tulisi vain ja ainoastaan vaivaantunut olo jos jäisin puimaan jotain juuri harrastettua seksiä jonkun liki tuntemattoman hemmon kanssa. Nyt kun kävelin vaan kotiin, niin olin vaan ja ainoastaan onnellinen, että sain mitä halusin, tein mitä piti ja jatkoin päivääni hyvällä mielellä.  Laitettiin mukavaa viestiä vielä toisillemme, mutta siihen se sitten jäi. Mun mielestä tämä oli aivan loistava aloitus deittailulle ja toivon jatkoon  samanlaisia kohtaamisia.

Onneksi kesää on vielä jäljellä.