(T)yöjuttuja ja vaan juttuja
Jälleen olin yövuorossa edellisyön ja se oli tähän astisista yövuoroista ehdottomasti paras ja opettavaisin!
Toisella osastolla oli puutos, joten illan vuorovastaavan anteeksipyyntöjen saattelemana mut ohjattiin tekemään työvuoroni muutamaa kerrosta normaalia alempana. Ette voi kuvitellakaan, miten mulla meni pasmat sekaisin. Alkoi välittömästi jännityspäänsärky ja mietin vaan että miten ihmeessä mä tohelo tuun selviämään 12 tuntia jossain vieraalla osastolla ihan meidän potilaista poikkeavien potilaiden kanssa.
Ensinnäkin mulle tyypillisesti mä törmään osaston hapannaamaan heti ensi töikseni. Sitä tuntee olonsa niin tervetulleeksi, kun saa ensimmäisenä pettymyksen huokauksen vastaukseksi, kun kertoo olevansa vain opiskeleva kesätyöntekijä toiselta osastolta. No ohjeisti hän sentään mihin eväät tulee viedä ja että missä mä seuraavat tuntini tulen viettämään.
Onneksi muilla hoitajilla oli ihan eri asenne mua kohtaan! Toivotettiin välittömästi tervetulleeksi aidon hymyn kera ja jopa pahoiteltiin, että olin nyt sitten joutunut heittopussiksi heille. Sain hyvän, selkeän rapsan mun potilaista, osaston toiminnasta ja tulevan vuoron meiningistä. Mun kanssa plussattu hoitaja oli ihan supercool tyyppi ja me jauhettiinkin tosi paljon tuon yön aikana! Kerroin mm. niistä mun tännekin purkamista ajatuksista, etten ole ihan riittävä tähän duuniin ja oli tosi lohduttavaa kuulla, että samoja asioita pyörii ihan jokaisen tunnollisen hoitajan mielessä. Meillä oli muutenkin pelottavan paljon yhtäläisyyksiä tämän kyseisen hoitajan kanssa, tuntui ihan uskomattomalta! Koska uskon kohtaloon, niin tottakai ajattelin et it was meant to be että olin nyt samassa vuorossa tänään. Hänen kanssaan keskustelu valoi uskoa, että kyllä musta ehkä onkin tähän. Jospa mä riitänkin kunhan vain annan itelleni vähän aikaa ja armoa.
Onko ok vaihtaa työjutuista ihan toisiin aiheisiin? Mä teen nyt niin, jos on kiellettyä niin soittakaa poliisit.
L a t a s i n T i n d e r i n. Älkää kysykö monennettako kertaa. En tiedä, mutta säännöllisen epäsäännöllisestihän sitä on tullut vuodesta 2014 (!!!) käytettyä. Laitoin itestäni kaksi tyyliin täysin identtistä kuvaa ja tekstiksi jälleen kerran jotain mistä ei saa mitään käsitystä kuka olen. Siitä huolimatta on muutaman kanssa mätsännyt. Siihen se sitten jääkin. Onko jollain antaa vinkkejä, kuinka aloittaa keskustelu? En todellakaan jaksa itse innostua jostain ”Moi mitä kuuluu?”, vaan mulla on ihan hirveän korkeat vaatimukset sille ensirepliikille. Mä harvoin edes aloitan mitään jutustelua, koska oon nössö, pelkään torjutuksi tulemista ja mun itsetunto romahtaa välittömästi, kun huomaan että mun aloitteen jälkeen se toinen poistaakin mut sen tinder collectionista. Oon muutenkin ihan superhuono missään deittailujutuissa. Viime keväänä onneksi tuurilla löysin juuri tinderistä ihan samanlaisen eevertin, sovittiin ekassa viestissä että nähdään, jätettiin tinderviestittely siihen ja sen jälkeen röhnötettiinkin ne muutamat illat hänen sohvallaan telkkaria katsoen, käytiin avannossa, Prismassa (<3) ja nussittiin. Kaiholla muistelen ihanaa tatuoitua, hiljaista (mutta niin täydellisen äänen omaavaa) miestä joka noina parina viikkoina sai mun vatsan täyteen perhosia. Kun palasin takaisin kotiin Hesalaan, mua harmitti yli kaiken, että meninkin ihastumaan. Vitutti se, että mä ihastuin, mutta en uskonut että hänellä samanlaisia tunteita mua kohtaan. Jälleen kerran torjutuksi tuleminen pelotti, en uskaltanut kysyä, ja vaan annoin koko homman olla koska parempi jäädä epätietoisuuteen kuin saada kuulla ettei ole haluttu. Ihastumisjutut ja säpsäilyt on rankkaa psyykkeelle.
Muuten. Mun sydäntä lämmittää niin suuresti, kun saan ilmoituksen jonkun tykänneen mun postauksesta. Kiitos, keitä ikinä olettekaan.
*pus*