12/2016

Synnytykseni

Vuonna 2016 odotin esikoistani. Raskausaika sujui hyvin, lukuunottamatta koko raskauden kestänyttä pahoinvointia ja oksentelua. Olin onnellinen, odotin innoissani tulevaa synnytystä.

Laskettuaikani oli joulukuun alussa. Kuukaudet vyöryivät nopeasti, vaikka kuitenkin aika tuntui pitkältä. Minulla ei ollut juurikaan ennakoivia oireita, tai kipuja, ennen viimeisiä viikkoja. Viikko ennen laskettua, alkoivat menkkakivut. Olin innoissani, synnytys lähenee.

Laskettuna päivänä minulta lorahti lapsivettä. Vaaleanpunaista vettä. Jännityksestä täristen soitin synnärille,ja sain käskyn tulla käymään. Iltakahdeksalta lähdin kohti sairalaa. Noin puoli yhdeksän minut otettiin käyrille. Makoilin käyrillä, ja osastolla tuli vuoronvaihto. Huoneeseen käveli tympääntyneen näköinen naishenkilö. Rintaani kouraisi. Tuntui kuin kaikki odotus ja jännitys haihtui kun hän katsoi minua. Vastailin hänen kysymyksiinsä, mutta todella vaikeana. Kuin olisin menettänyt puhekykyni js tunteeni. Hän teki tutkimukset. Sormelle auki, paikat pehmenneet. Muistan ikuisesti kuinka hän tylytti minua. ”Te nuoret ensisynnyttäjät tulette tänne turhaan. Kyllä sen sitten näkee kun lapsivedet menee, sitä valuu sitten kuin ämpäristä kaataen pitkin reisiä” Olin järkyttynyt ja kauhuissani. Tiesin vesien menneen, mutten uskaltanut sanoa hänelle mitään. Olin 20-vuotias, todella ujo vieraiden ihmisten kanssa. Hän toitotti minulle vielä monta kertaa, kuinka sitten tietäisin kun vedet menevät, ja ettei pienet lorahdukset haittaa. ”Niistä kun ei tiedä mitä oikeasti ovat”

Minut lähetettiin kotiin odottamaan. Kotona vain itkin. Tiesin sisimmässäni että vedet olivat menneet, mutta olin järkyttynyt ettei minua uskottu. Uskoin kuitenkin, ettei vaaraa ole. Että eihän pieni lorahdus mitään haittaa. Jännitys tulevaa synnytystä kohtaan alkoi palailla.

Päivät kuluivat. Vettä tuli päivittäin pieniä lorahduksia, mutten välittänyt niistä. Olihan minulle sanottu, että sen sitten huomaa kun ne oikeasti menevät. 40+5 minulla alkoi supistukset. Ne olivat kivuttomia, mutta aivan erilaisia kuin harjoitussupistukset. Lueskelin netistä milloin olisi lähdettävä sairaalaan. Kun säännöllisiä tulee alle 10min välein, tai kun ei pärjää enää kotona. Odottelin seuraavaan päivään, jolloin ne muuttuivat säännöllisiksi. Koko päivän (40+6) supistuksia tuli 10min välein, ilman kipua. Painetta niissä tuntui, mutta ei kipua yhtään. Tein liikelaskentoja ja kellottelin supistuksia. Olin innoissani ja onnellinen. Pian saan vauvan syliini.

Illalla (40+6) supistukset alkoivat tulla alle 5min välein, edelleen ilman kipuja. Vauva liikkui, mutta selvästi hitaammin. Kun supistuksia tuli 2min välein, lähdin varmuuden vuoksi sairaalaan. Minut otti vastaan sama ihminen, kuin oli ottanut viikkoa aiemmin ennen vuoronvaihtoa. Tämä naishenkilö oli äidillinen ja ihana. Hän ihmetteli miksen ollut jo synnyttänyt, minullahan oli mennyt lapsivedet. Kerroin mitä minulle oltiin sanottu. Hän teki lapsivesitestin, joka näytti ”vanhaa positiivista”. Siinä vaiheessa rintaani kouraisi. Minut laitettiin käyrille, ja otettiin verikokeita. Minut otettiin tarkkailuun, yksin. Sain varmuuden vuoksi antibioottia suoneen ennen verikoetuloksia koko yön. Supistukset alkoivat laimeta sairaalassa, eikä verikokeissa näkynyt poikkeavaa, joten aamulla minut siirrettiin synnyttäneiden vuodeosastolle odottelemaan synnytystä. Antibiootti lopetettiin.

Viikko 41+0, synnytys käynnistettäisiin 41+1 aamulla kello 9, jos vauva ei synny ennen sitä. Odottelin osastolla ja kerroin miehelleni ja äidilleni tilanteen. He olivat tulossa mukaani synnytykseen. Mieheni pakkasi kotona kaiken valmiiksi, äitini etsi itselleen sijaista seuraavalle päivälle. Äitini kävi myös illalla minua katsomassa, ja toi vähän herkkuja. Minua itketti ja pelotti olla yksin. 

Onnekseni minulla oli huonetoveri. Minua vanhempi nainen, jolla tuli todella kipeitä supistuksia alle 2min välein. Hänen miehensä kellotti niitä, jutteli kanssani ja neuvoi naista hengittämisessä. Kuuntelin tarkkaan, ja painoin vinkit mieleeni. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni synnytyksestä. He lähtivät illalla synnyttämään, ja minä jäin yksin huoneeseen. Supistukseni olivat alkaneet heidän ollessaan paikalla. Epäsäännöllisinä, mutta kipeinä.

Yritin nukkua, mutta supistukset voimistuivat ja tihenivät. Nukuin 15-30min pätkiä ja ravasin välissä suihkussa. Edelleen supistukset olivat epätasaisia. Aamu tuli, ja hain aamupalaa. Ruoka hieman tökki, mutta sain syötyä vähän ruisleipää, pari kurkkusiivua ja pari lusikallista puuroa. Vein astiat takaisin ja ajattelin ottaa torkut ennen kuin lääkäri tulee käynnistämään synnytyksen. Kello oli noin 10 yli 8 kun tulin takaisin huoneeseeni, ja silloin tunsin ensimmäisen supistuksen. Samaan aikaan kaikki syömäni tuli ylös. Supistus oli todella voimakas. Oma kätilöni tuli juuri sillä hetkellä huoneeseen, ja sanoi pyytävänsä lääkärin pian. Synnytykseni oli käynnistynyt. 

Supistuksia tuli 2min välein. Lääkäri tutki minut. Kaulaa jäljellä vähän, parille sormelle auki, paikat pehmeät. Minut vietiin synnytyssaliin, ja hälytin äitini ja mieheni paikalle. Odottelin salissa pitkään yksin. Kätilöistä oli pulaa. Kerrottiin oman kätilöni saapuvan pian vuoroon, ja hän olisi kanssani iltaan asti. Hän saapuikin juuri sopivasti samaan aikaan äitini kanssa, noin kello 11. Mieheni tuli hieman myöhemmin. 

Supistukset olivat voimakkaita, ja niitä tuli todella tiheästi. Edellinen loppui niin seuraava alkoi. Käytin ilokaasua apuna. Minulla oli toiveena mahdollisimman lääkkeetön ja luonnollinen synnytys. Mieheni juotti minulle mehua ja tsemppasi. Kätilöni oli aivan ihana. Ajasta synnytyssalissa en juuri muista. Noin kello kahdelta muistelen käyneeni nukkumaan. Kivut olivat voimakkaita ja oloni oli heikko. Kun nukuin, minulta oltiin mitattu kuume. Se oli yli 38. Olin oksennellut koko synnytyksen, jokaisella supistuksella. Ilokaasu vain pahensi tätä entisestään.

Lapsiveteni alkoi muuttua. Ensin se muuttui vain väriltään vihreäksi. Mitä pidemmälle aika kului, se alkoi muuttaa rakennettaan. Se ei ollut enää vettä, vaan limaa. Limaisia vihreän ruskeita klönttejä valui reisiäni pitkin. Oksentelin ja olin kipeä. Sain epiduraalin. Sain hetken levättyä, kunnes epiduraalin vaikutus alkoi heiketä. Olin aivan lopussa. Mietin vain, mistä saisin voimaa synnyttää.

Illalla minua lähdettiin nostamaan sängystä istumaan, jotta synnytys edistyisi. En päässyt edes istumaan, kun kaikki laitteet ympärillä piippasivat. Minut kaadettiin sänkyyn kontilleni, ja vauva ohjattiin takaisin parempaan asentoon. Lääkäreitä ja kätilöitä pyöri ympärilläni. Yksi lääkäreistä katsoi minua silmiin, näin kuinka hän tärisi. Hän sanoi minulle, että nyt me lähdemme sektioon. Vauvan sykkeet olivat romahtaneet, vauvalla on hätä.

Itkin,oksentelin ja tärisin. Toiveeni olivat romuttuneet, ja pelko lapsestani valtasi minut. Sillä aikaa kun yritin kuumeessani käsittää mitä minulle oli sanottu, mieheni ja minut oli valmistettu leikkaussaliin. Äitini jäi ulkopuolelle odottamaan. Leikkaus kesti pitkään, ja oksentelin koko leikkauksen. Muistan vain kun kuulin kurlausäänen kun vauvani nostettiin kohdusta. Ei huutoa, ei itkua. Hänet nostettiin viereiselle pöydälle. Kuulin oksentamista, pientä kröhinää, epämääräisen huudon. Vauva on hengissä. Hänet näytettiin nopeasti minulle ja miehelleni, ja häntä lähtiin viemään teholle. Mieheni lähti mukaan. Minua jäätiin parsimaan. Lapseni syntyi illalla kahdeksan aikoihin.

Parsiminen kesti kauan. Sitten minut vietiin heräämöön. Heräämöstä pääsin yöllä noin kahden-kolmen aikaan. Pääsin teholle näkemään vauvani. Teholla lääkäri kertoi, että vauvalla on hengenhätä. Seuraavat tunnit näyttävät, selviääkö hän. Jos selviää, hän on todennäköisesti vaikeasti kehitysvammainen. Hänet tulisi siirtää toiseen sairaalaan jatkohoitoon, mutta hän on liian heikossa kunnossa siirtoon.

Tunnit kuluivat, välillä joku kävi kertomassa mitä teholla tapahtuu. Yöllä kello 6 saimme luvan siirtoon. Siirto olisi aamulla 8. Minut siirrettäisiin 9 lääkärin tarkastuksen jälkeen, mikäli minun tilanteeni sen sallii. Samalla kun sektio pelasti lapseni, se pelasti myös minun henkeni. Saimme molemmat verenmyrkytyksen.

Aamulla 7.30 lasten teho-osaston ylilääkäri tulee luokseni. Hän puhuu ihmeestä. Vauvan vointi on virkistynyt reilussa tunnissa niin, että siirtoa ei tarvita. Vaikka pitkä matka on vauvan voinnin kanssa edessä, eikä täyttä tietoa kuinka paha tilanne on, ei meidän tarvitse ainakaan lähteä monen tunnin matkan päähän toiseen sairaalaan.

 

Tässä ensimmäinen synnytystarinani. Haluaisin kertoa myös ajastamme sairaalassa, mikäli haluaisitte kuulla 💕