Sairaalassa

Synnytyksen jälkeisenä aamuna pääsin näkemään vauvani toista kertaa. Menimme teho-osastolle sairaalasängyllä. Vauvani makasi muovisessa sängyssään johtojen ympäröimänä hengityskoneessa. Häntä pidettiin nukutettuna.

Otin vauvaani kädestä kiinni. Samaan aikaan mieheni tuli vierelleni, ja tarttui minua toisesta kädestä. Siinä olimme, hiljaa. Aika kului ja minua tultiin hakemaan takaisin omalle osastolleni syömään. Mieheni tuli mukanani. Kun olin syönyt, lähdimme takaisin vauvan luo. Silloin luoksemme tuli hoitajia ja lääkäri. He kertoivat lisää vauvan tilasta ja yön tapahtumista.

Kun vauva oli tullut teholle, oli odotettu ettei hän selviäisi. Tämä minulle kerrottiin yöllä, mutta käsitin sen vasta siinä hetkessä. Vauva oli ollut heikossa kunnossa. Hänellä oli verenmyrkytys ja keuhkot täynnä lapsivesilimaa. Yöllä hänen keuhkojaan oli alettu puhdistaa, lääkitykset verenmyrkytykseen oli aloitettu ja hänet oltiin nukutettu ja kytketty hengityskoneeseen. Hänen ei olisi pitänyt selvitä. Mutta siinä hän oli. Ihme. Itkin ja puristin mieheni kättä. En pystynyt käsittämään. En pysty vieläkään.

Lääkäri kertoi, että siirto toiseen sairaalaan on vältetty. Vauva on kuin ihmeen kaupalla selviytynyt tähän asti, ja voi paremmin kuin tilanteeseen nähden voisi odottaa. Saimme jäädä lähelle sukulaisiamme. Sitten he alkoivat puhua jatkosta. Lääkitystä jatketaan, hengityskone poistetaan aikaisintaan seuraavana päivänä. Tulisi ultria, kuvauksia, keuhkojen puhdistusta, erilaisia kokeita ja testauksia. Sairaala-aika tulisi olemaan pitkä. Minulle luvattiin, että saisin olla sairaalassa yhtä pitkään kuin vauvani. Mies saisi viettää päivät kanssamme.

Sitten lääkäri katsoi pitkään lattiaan, ja sanoi sanat joita kukaan ei halua kuulla.

Jos hän selviää. 

Päivämme kuluivat  teho-osastolla yhdessä mieheni ja vauvamme kanssa. Joka hetki kun olin kaksin vauvan kanssa, pyytelin häneltä anteeksi. Tunsin hirveän huonoa omatuntoa siitä, että olin saattanut hänet vaaraan. Inhosin itseäni. Kuinka saatoin pettää vauvani. Mieheni ollessa paikalla, peittelin syyllisyyttäni. Häpesin ajatuksiani.

Vauva pääsi hengityskoneesta reilun kahden vuorokauden iässä. Ravinto meni nukutuksen aikana suoraan suoneen, mutta hengityskoneesta päästessään, hänet herätettiin. Silloin ravinto alkoi kulkea nenämahaletkulla. Hän tarvitsi edelleen hengitystukea, johtoja oli joka puolella ja hän vain makasi sängyssään, tai no muovilaatikossa. En silti ikinä unohda hetkeä kun näin hänen silmänsä ensikerran. Vaikka kasvot olivat turvoksissa, eivätkä silmät auenneet kunnolla ja happiviikset painoivat turvonneita kasvoja. Hän oli silti täydellinen.

Päivittäin tapasimme lääkärin. Joka kerta hän aloitti keskustelun liikuttuneena ja ihmeissään. Vieläkin vauvamme taistelee. Hän elää. 

Joka kerta kuulimme myös ikävempiä asioita. Kuten se, että tulemme viettämään sairaalassa pitkän ajan. Ja hän varoitteli tulevasta. Jos vauvamme selviää kotiin asti, hänen elämänsä tuskin on normaalia. Pelko varjosti koko sairaala-aikaa.

Mitä jos hän ei koskaan pääse kotiin? Jos hän kuolee sairaalaan? Mitä jos hän pääsee kotiin, mutta menehtyy heti kotona? Mitä jos hän selviää, ja on vammainen? Yritimme pysyä lujina, uskoa ja luottaa tulevaan. Kävi mitä tahansa, selviämme siitä. Yhdessä.

Saimme hänet ensi kerran syliin reilun neljän vuorokauden iässä. Olin juuri päässyt ensi kertaa pyörätuoliin sängystäni. Pääsin sinä iltana täysin eroon kipupumpusta ja lääkkeistäni. Särkylääkkeitä söin toki vielä. Seuraavana päivänä minut heitettiin sairaalasta pihalle. Osastoltani ilmoitettiin, etten voi enää siellä majoittua, sillä vietin kaiken aikani teholla. Teholta taas sanottiin, että minut pitäisi majoittaa, kunnes vauvani kotiutuu. Onneksi vanhempani kuitenkin majoittivat minua ja miestäni koko sairaalassa oloajan. Viisi päivää synnytyksestä sain vauvan rinnalle. Ennen sitä olin pumpannut ja lypsänyt vauvalle pakkaseen makuannoksia. Se oli vaikeaa, sillä olin niin pitkään vuoteessa. Nyt sain sairaalasta pumpun kotiin lainaksi.

Olimme joka päivä aamusta iltaan sairaalalla. Jouluna vietimme aamulla muutaman tunnin sairaalassa, kävimme sukulaisilla ja tulimme taas illaksi vauvan luo. Koskaan en oloani ole niin tyhjäksi tuntenut, kuin silloin. Minun olisi kuulunut esitelmä vauvaani sukulaisille. Sen sijaan poistuin kesken ruokailun itkemään ikävääni ja pumppaamaan vauvalleni maitoa.

Päivät kuluivat. Uusi vuosi lähestyi. Vauvan vointi eteni tasaisen hitaasti. Syöminen alkoi sujua. Hän sai syödä rinnalta mitä jaksoi, tehtiin syöttöpunnituksia. Jatkoimme ruiskulla, ja loput laitoimme nenämahaletkulla. Lääkkeitä vähennettiin. Hengitystukea laskettiin hiljalleen. Meille kerrottiin, että vauvan kotiutumista varten hänen sydän, keuhkot ja aivot ultrataan, ja kuulo tarkastetaan. Nenämahaletkusta tulisi päästä eroon, kaikki maito tulisi mennä rinnalta ja ruiskulla. Ja hengitystuesta tulisi päästä eroon. Se vaikutti kaikkein vaikeimmalta.

Uusi vuosi saapui. Lääkkeet oli lopetettu. Vauva sai oman huoneen Keskolasta. Osastolla oli vain yksi vauva vauvamme lisäksi. Meille ehdotettiin, että saisimme yöpyä osastolla vauvamme kanssa. Vietimme siis uuden vuoden sairaalassa. Perheenä.

Elimme yhden yön ihan normaalia vauvaperheen elämää. Toki vauvallamme oli happiviikset. Heräsimme syöttämään vauvaa yöllä, vaihdoimme vaippaa ja sylittelimme. Vauva pärjäsi jopa hetken ilman hengitystukea kun kylvetimme hänet. Olin onnellinen.

Vauvan vointi lähti paranemaan nopeasti. Aivot, keuhkot ja sydän ultrattiin. Keuhkoissa oli enää pieniä merkkejä lapsivedestä. Hengitystuesta päästiin luopumaan. Aivot olivat kunnossa. Sydämestä löydettiin vuotoja, joita varten saimme kontrolliajan ultraan. Kuulo ei mennyt toisesta korvasta läpi, joten sitä kontrolloitaisiin myös. Vauva söi rinnalta, ja lisäksi sai pumppaamaani maitoa ruiskulla tai pullolla. Pääsimme uuden vuoden jälkeisellä viikolla kotiin. Nopeammin, kuin kukaan koskaan olisi uskonut. Olimme yhteensä noin kolme viikkoa sairaalassa.

Sairaalasta päästyämme meillä jatkuivat kuukausittaiset kontrollikäynnit teholla.