Erilaiset joulupyhät

Kulunut viikko on ollut aikamoinen koettelemus Pikkuihmiselle ja raskas myös henkisesti meille vanhemmille.

Kaikki alkoi siitä saakelin hinkuyskästä.

Kahden antibiootin taktiikka

Se vaan ei meinannut helpottaa ja lapsi sai siihen viiden päivän antibioottikuurin. Se tepsi ja kuurin loputtua hän ehti olla tarhassa kaksi päivää, kun nenä alkoi taas valua. Kaksi päivää siitä alkoi kuumeilu. Ja sitten tuntui, että lapsi oli yhtenä iltana niin tuskissaan, että varasin hänelle lääkärin ja MisterChef käytti hänet siellä seuraavana päivänä, kun mitä olin töissä.

Lääkäri bongasi alkavan korvatulehduksen, johon tyttö sai taas viiden päivän antibioottikuurin, nyt eri antibioottia. Jolle minä olen sattumoisin allerginen. Jos olisin ollut mukana lääkärissä, olisin pyytänyt toista lääkettä, koska tiedän, että tuo ab myös sotkee vatsan tosi huolella. No, Pikkis kotiutui antibioottikuurin ja Precosa-maitohappobakteerien kanssa ja kuuri alkoi.

Uusia vaivoja

Jo seuraavana päivänä lapsen vatsa oli ihan sekaisin. Neljäntenä päivänä soitin uudestaan lääkäriin, koska tytön olo ei tuntunut normaalilta ja ripuli vaan paheni. Epäilin, että huonontunut olo johtui antibiootista. Tyttö oli myös alkanut kuumeilla 39 asteen hujakoilla.

Siinä vaiheessa ab:tä oli jäljellä yksi annos ja lääkäri sanoi, että ei ole syytä luulla, että kuumeilu johtuu antibiootista ja että syöttäkää vaan viimeinenkin annos. Saimme lisää Precosaa ja apteekissa sitä hakiessani sitä kävi ilmi, että olimme antaneet sen väärin: sen olisi voinut antaa lääkkeen kanssa, ehkä olisi tehonnut paremmin. Kuuri loppui ja kuume laski 38 mut sit seuraavana aamuna kello viisi kun heräsin lapsen itkeskelyyn, oli hän punaisten pilkkujen peitossa.

Ensimmäinen reissu Lastensairaalaan

Säikähdin ja soitettuamme päivystysapuun lähdimme samantien Lastensairaalan päivystykseen. Olimme siellä onneksi ainoat, sillä lapsi tahtoi juoksennella ympäriinsä odotustilassa vaikka olikin yltäpäältä näppylöissä ja kuumeessa ja oli vasta hyvin varhaista aamua.

Lääkäri katsoi labrat ja ihon ja totesi, että kuumeilu ja näpyt täsmäävät vauvarokkoon. Ja niinhän ne silloin täsmäsivätkin. Kotiin ja särkylääkettä.

Pelottava turvotus

Sit saman iltana, en edes muista missä vaiheessa, huomasin, että lapsen kasvot ja kädet olivat turvoksissa. Hänen oli vaikea räpytellä silmiään ja kuume nousi taas heti, kun särkylääkettä ei antanut.

Aiemmin pienet näpyt lehahtivat yhtäkkiä hieman kohollaan oleviksi näppylaatoiksi, joissa ensin oli hieman vaaleat reunat. Reaktio oli nopea ja yhtäkkiä lapsen kasvot ja ylävartalo olivat aivan punaisten läiskien peitossa kauttaaltaan. Vähiten punoitusta oli raajoissa.

Taas soitto neuvontaan, josta sanottiin, että samantien Lastensairaalaan. Siellä huutavalta lapselta yritettiin ottaa lämpöjä ja happisaturaatiota ja kun se oli saatu tehtyä, pääsimme eristyshuoneeseen joskus ilta yhdentoista hujakoilla. Mies joutui lähtemään kotiin, mutta hyvä niin, edes toinen meistä sai vähän nukuttua.

Loputon imetys

En edes muista mitä kaikkea tapahtui tai missä järjestyksessä. Lapselta otettiin taas verikokeita ja pissanäyte. Imetin lasta, koska hän oli myös edelleen aivan ripulilla. Kuumetta laskettiin särkylääkkeellä. Tyttöä kövi katsomassa ainakin kaksi lääkäriä, jotka sitten totesivat, että kyllä se nyt varmaan on nokkosrokko, jonka on aiheuttanut joko antibioottiallergia tai yhteisteaktio antibioottiin ja virustautiin. Järjestelmään kirjattiin lähete jatkotutkimuksiin ihosairaalaan. Lääkärit tahtoivat tarkkailla, ettei kyse ollut vieläkin vakavammasta reaktiosta, joten jäimme tytön kanssa sairaalaan yön yli tarkkailtavaksi.

Pikkis sai antihistamiinia, joka yön yli vaikutettuaan näytti helpottavan lapsen oloa. Kasvojen iho alkoi rauhoittua ja turvotus poistua silmien ympäriltä. katse ei enää ollut niin kuumeisen lasittunut ja poissaoleva.

Koko sen yön lapsi oli enemmän ja vähemmän rinnalla. Se on oikeastaan ainoa tapa, millä hän sai nukuttua vieressäni kylmässä eristyshuoneessa, jossa oli vain yksi kapea sairaalasänky. Plus se oli ainoa vaihtoehto, jossa minäkin pääsin vaakatasoon.

Siinä me sitten nukuttiin vierekkäin. Tai minä kyttäsin että Pikkis hengittää ja on peitelty päälakea myöten ja ettei silti ole liian kuumissaan ja katselin häntä ja yritin torkkua.

Ihana hoitaja kävi katsomassa kahden tunnin välein, toi lisää peittoja ja tyynyn, että pysyttiin lämpimänä. Hän toi myös mehuja, että olisin saanut lapsen juomaan, mutta ei hänelle maistunut kuin tissimaito enkä yöllä alkanut ruiskulla laittamaan suuhun, kun kuitenkin söi rintaa.

Onneksi vielä imetän, koska kuten lääkäri sanoi, rintamaidon avulla lapsi luultavasti oli saanut pidettyä itsensä nesteytettynä päiväkausien ripuloinnista huolimatta. Kaikki nestetasapainoarvot olivat hyvät vaikka ripulia oli jatkunut jo lähes viikon. Mun rinnat vaan oli jo aika kipeät, kun lasta piti koko ajan pitää tissillä.

Aamu tuli, hoitohenkilökunnan vuoro vaihtui ja epäilykset nokkosrokosta vahvistettiin. Meitä pyydettiin jäämään tarkkailtaviksi vielä iltapäivään. Mies kävi tuomassa eväitä ja sain nukuttua pari tuntia. Pikkuihminenkin alkoi vähän piristyä ja sai syödyksikin jotain. Kun reaktio näytti hienoisia rauhoittumisen merkkejä, pääsimme kotiin uudenvuoden aattona.

Pikkis sai antihistamiinilääkkeen, jonka haimme apteekista. Ripuli jatkui yhä ja se yskäkin oli vielä aika hirveän kuuloista silloin, kun yski.


Pelkomörköjen juhlaa

Toivon todella että tämä infektiokierre nyt loppuisi ja lapsi vaan paranisi. Jo ennen sitä hinkuyskädiagnoosia on pelottanut koko ajan ihan hirveästi, että mitä seuraavaksi. Ja koko ajan tullut jotain uutta vaivaa. Tarha alkaa ensi viikolla. Sieltä ei nyt tarvittaisi enää yhtään lisävaivaa tähän kuvioon.

Viimeisen viikon aikana on kyllä tavallistakin voimakkaammin tullut koettua kaikki olot kamalasta pelosta ja epätietoisuudesta kiitollisuuteen ja helpotukseen. Ja siellä taustalla koko ajan vaanii se jatkuva pelko ja mitäs jos -ajatukset. Koko ajan olen miettinyt, että noinkohan tämä on tässä ja aina tulee jotain pahempaa. Ei enää nyt mitään lisää, Universumi. Pyydän nöyrimmin.

Sairaalassa yöllä ehdin ahdistuneena miettiä vaikka mitä. Nukuin tuskaista puoliunta, johon sekoittui painajaisia, uneen vajoamista ja heräilyä, ahdistusta ja sekavuutta siitä, olinko unessa vai hereillä ja mikä unista oli totta ja mikä vain unta. Itkeskelin ja pyysin mielessäni apua. Sain itse torkuttua vasta, kun annoin ahdistukselleni vallan. Tulkoon sitten, tässä olen.

Kun Pikkuihmisen olo vähitellen lähti parantumaan, olin niin helpottunut, onnellinen ja kiitollinen. Maatessamme kahdestaan siinä sairaalasängyssä mietin, miten onnekas olen, kun mulla on hänet ja miten kamalan tuskallista, sietämätöntä olisi, jos hänelle jotain tapahtuisi.

Valtavat kiitokset Uuden Lastensairaalan hoitohenkilökunnalle empatiasta, konkreettisista neuvoista, hoivasta ja avusta. Olen niin kiitollinen, että elämme Suomessa ja lasten terveydestä huolehditaan keskellä yötä ilman, että pitää olla miljonääri.

Pari päivää kotiutumisesta

Pikkis on ollut tosi kiinni minussa ja tissi on ollut hänelle se turvapaikka. En tiedä, mistä sain voiman selvitä tästä, mutta selvisimme taas. Pari päivää kotiutumisesta ripulikin vihdoin osoittaa laantumisen merkkejä ja tyttö vaikuttaa enemmän omalta itseltään.

Viime yöllä nukuimme yön yli (tai minä nukuin, Pikkis riehui isänsä kanssa yöpukuaan ja vaippaansa pois kello kolmeen asti huutaen ”kakka, kakka”, kuten edellisyönäkin, vatsan varmaan vielä sattuu), elämä tuntuu taas vakaammalta. Tämä väsymys on välillä sietämätöntä ja yhden yön unet toisessa huoneessa muistuttivat mieleen ajan ennen lasta: silloin, kun vapaa töistä tarkoitti, että pystyi lepäämään. Tuntui surrealistiselta luksukselta herätä vasta, kun luonnollisesti aivot niin päättivät, levänneenä.

On tämä äitiys aikamoinen matka. Maailman pelottavinta ja sit taas ihaninta.

perhe vanhemmuus lapset ajattelin-tanaan