Miten estää lapsen kehonkuvan häiriöt?

Kävin leuan alueen kryolipolyysissä. Puhuin hoidosta Instan stooreissa ja se oli jotenkin tosi vaikeaa ja aloin miettimään, miksi. Jotenkin olen kasvanut siihen ajatusmaailmaan, että naisen pitäisi olla kaunis. Siis silleen luonnostaan ja ikuisesti. 😂 En oikeasti tiedä, mistä se on päähäni tullut, koska kotona meille ei koskaan sanottu moisesta, ulkonäkö ei ollut meillä edes keskustelun aihe. Ehkä se on vaan se, että kasvoin teiniksi 90-luvulla ja silloin roolimallit olivat tasan yhdestä supermallimuotista. Suurin kaikista oli langanlaiha Kate Moss. Lehdet oli aivan täynnä kauniita ja hoikkia, täydellisen kauniita nuoria naisia ja siitä sitten jotenkin itseensä imi ajatuksen, että minäkin olen hyvä vasta, kun olen saman näköinen. Ja siis sitähän ei ikinä tule tapahtumaan. Miten lapsen kehonkuvan häiriöt sitten voisi estää?

Olin tosi, tosi hoikka ja sirppana nuorena, mutta silti teini-iästä asti aloin testailla kaikenmaailman ihmedieettejä. Joilla oli aina poikkeuksetta sama lopputulos: kun dieetti päättyi, paino nousi vähän verrattuna entiseen ja sillä oli sitten helppo perustella seuraava dieetti, vaikka oikeasti painonpudotukseen ei olisi todellakaan ollut tarvetta. Jokin kehokuvaan häiriö siis on ollut minullakin, kun normaali aikuiseksi kasvaminen aiheutti minussa tällaisen huolen ulkonäöstä.

Nyt kun ikää on tullut ja paino noussut nykyisen suhteen aikana ja lapsen saannin jälkeen, en ole siitä enää niin stressannut. Tiedän, että kelpaan tällaisena ja jos en jollekin kelpaa, niin se ei niin mua liikuta. Keskimäärin olen tosi tyytyväinen kroppaani ja ulkonäkööni. Mut kyllä löllövatsa ja kaksoisleukaa silti häiritsevät. Kehopositiivisuus on hieno asia, mutta senkin kanssa pitää pitää järki päässä: ylenmääräinen ylipaino on takuu terveysongelmille. Näin on myös minun keskivartalolihavuuteni kanssa: se kun kertoo paljon myös siitä, miltä vatsaontelossa näyttää = sielläkin on rasvaa sisäelimien ympärillä ja se ei ole hyvä vaikka kuinka olisin tyytyväinen ulkomuotooni muuten.

Kaksoisleuan kanssa taas on kyse ihan omasta estetiikankaipuustani. Olen joutunut myöntämään itselleni, että olen myös turhamainen: tahtoisin, ettei kasvot alkaisi kauheasti roikkumaan.Onko se sitten kehonegatiivisuutta? Olen joskus ymmälläni näiden termien kanssa. Olen kyllä siinä mielessä onnekas, että geenilotossa olen saanut täysosuman ryppyjen tai lähinnä rypyttömyyden suhteen: meidän suvun naisilla ei kauheasti ryppyjä ole. Yksi asia vähemmän pohdittavaksi! Koska oikeasti en osaa sanoa, miten suhtautuisin, jos naamaan alkaisi tulla vekkejä suuntaan ja toiseen. Helppo sanoa etukäteen, että en välittäisi, mutta luultavasti se olisi silti kova pala ja todellakin välittäisin. Ja kenenkään muun rypyt mua ei todellakaan haittaa. Mun mielestä luonnonmukainen ikääntyminen on kauniimpaa kuin leikkauksilla ja pistoksilla aikaansaatu look.

No miksi nyt yleensä lätisen koko ulkonäköasiasta? Siksi, että mietin, miten saisin Pikkuihmisen välttämään kehonkuvan häiriöajatukset ja suhtautumaan itseensä kauniisti ja hyväksyen. Pitämään itsestään huolta kokonaisvaltaisesti ja olemaan itseensä tyytyväisempi jo pienestä pitäen kuin minä hänen iässään olin. Ja samalla mietin, että saanko minä muokata kehoani esimerkiksi käymällä kauneushoidoissa poistattamassa kaksoisleukaani? No okei, vielä Pikkuihminen ei niin tajua, että äiti on käynyt kryolipolyysissa, mutta mitäs sitten kun tajuaa? Mitä sitten sanon hänelle? Mihin vedän rajan?

Mietin paljon sitä, miten oman kehonkuvan häiriön olisi voinut välttää. Kun tuskailin teininä peilin edessä, että mulla on kaunis kroppa, mutta rumat kasvot, äiti ei kieltänyt sitä suorilta käsin, kehui kyllä että olen nätti omaan vaatimattomaan tapaansa. Mutta ehkä olisin tahtonut kuulla suoraan ja voimakkaalla äänenpainolla, että ei, sinussa ei ole mitään vikaa. Ja että kelpaat juuri tuollaisena ja olet tosi kaunis ja ennen kaikkea: että älä puhu itsestäsi rumasti, ei edes itsellesi omassa mielessäsi. Jokainen on eri näköinen ja se on rikkaus.

Mutta eihän äitini sotavuosina syntyneellä sukupolvella sinänsä varmaan ollut tapana kauheasti kehua eikä tuollaisista asioista silloin puhuttu.

Don’t get me wrong, mulla oli aivan maailman ihanin Äiti, jota en olisi vaihtanut ikinä keneenkään enkä syytä häntä _mistään_. Hän teki ehdottomasti parhaansa ja phaaaljon enemmänkin sinä aikana, siinä ajassa ja niillä resursseilla, mitkä hänellä olivat käytössään ja hän tulee ikuisesti olemaan paras ystäväni suurin idolini. Mutta ei hänkään ajatustenlukija ollut. Plus näitä juttuja alkaa ymmärtää vasta niin paljon myöhemmin kuin ne tapahtuvat. Mä olisin ehkä tarvinnut kehumista ja enemmän tukea ymmärtää muuttuvaa kroppaani. Vuosien koulukiusaamisen jälkeen olin niin jäätävän epävarma kaikesta itsessäni.

Miten kehonkuvan häiriötä sitten voisi estää tai voiko? Äiti oli sellainen tosi normaalin kokoinen nainen. Hän urheili valtavasti, tai pääasiassa hyötyliikkui: pyöräili joka paikkaan, kesällä hoiti valtavaa kasvimaata, sienesti ja marjasti. Talvella hän kävi hiihtämässä ja nautti siitä kovasti. Hän oli aivan koko ajan liikkeessä. Olisi ehkä ollut hyödyllistä, että olisimme seisoneet peilin edessä alasti vierekkäin ja olisin nähnyt oman kroppani mittasuhteet verrattuna normaalikokoiseen ihmiseen. Ja että olisimme jutelleet asiasta suoraan, usein ja hartaasti. Ja että isänikin olisi antanut mulle jotain hyväksyvää huomiota.

Lapset oppii suurimman osan esimerkistä. Toivon, että Pikkuihmisen kanssa saamme keskusteltua asioista suoraan ja että hän näkee arjessa, että olen nykyään sinut itseni kanssa, kohtelen itseäni hyvin ja asetan rajoja omalle jaksamiselleni enkä runtele kehoani ylenmääräinen mistään syystä (en extremeurheillen, en kauneusleikkauksilla, en pistoksilla). En koskaan puhu itsestäni rumasti lapsen edessä, vaikka olenkin sitä mieltä, että ihan terveyssyistäkin vatsamakkaroiden pitäisi lähteä. Siinä kohti on mulla vielä tekemistä, sekä henkisesti että fyysisesti. Lapsi tökkii usein mun mahaa ja sanon, että se on äidin vatsa ja näytän sektioarven, ja sanon ylpeänä, että tuolta sä olet tullut. Odotan, että päästäisiin taas uimaan ja saunomaan yhdessä. En yleensäkään häpeile olla alaston hänen edessään.

Ja sanon lapselle joka päivä, että hän on ihana ja rakas ja paras kaikista. Ulkonäöstä en ole puhunut mitään (vaikka hän siis tietysti onkin maailman söpöin) sen aika tulee sitten, jos hän siihen myöhemmin itse alkaa kiinnittää huomiota. Just nyt mulla on sellainen olo, että en tahdo, että häntä kehutaan siitä, että näyttää kauniilta vaan siitä, miten fiksu, sisukas, hauska, nopea ja etevä hän on. Ja että häntä kehutaan vain siitä, että hän on oma itsensä ja yrittää, vaikka hommat ei niin pulkkaan aina meniskään.

Jos sen hyvän itsetunnon saisi häneen iskostettua, niin kaikki muukin elämässä on varmasti vähän helpompaa.