Uniasiaa unettomalta

Viime yö meni semihyvin. En herännyt kuin nelisen kertaa vauvaa syöttämään (oikeasti hän taisi syldä kahdesti ja muut kerrat nukahdin tuttina toimimiseen). Tuntuu, että aivoissa virtaa veri ja pystyy jotenkin ajattelemaan. Pikkuihminen on nyt päiväunillaan, jonne – ironista kyllä -nukahtaa noin 3 minuutissa joka kerta. Illat ovatkin sitten aivan eri juttu. Kitinää, natinaa ja huutoa heti, kun rinnalta irrottaa. Uutuutena täysillä beltattu ”vä-vä-vä-vä-vääää jne”, jolla saa volyymin nousemaan jopa normi-itkua korkeammalle. Olo on kuin reality-laulukilpailun alkukarsinnoissa: että onko. tämä. tottakaan. ton sun äänesi kanssa.

Tätä vierinukkumista on nyt jatkunut lapsen syntymästä asti, hän on aikamoinen tissitakiainen. Alkuun järjestely johtui siitä, että rintamaito ei meinannut riittää ja vauvan piti sitä herutella niin paljon kuin mahdollista yötä päivää  ja kun maito alkoi riittää muutaman kuukauden jälkeen, oltiinkin jo tässä kierteessä. Ja nyt kun lapsi osaa nousta seisomaan omassa sängyssään, sinne rauhoittelu on käynyt entistä haastavammaksi. Unikoulu siis taas tiedossa. Yhden jo pidimme joulukuussa ja 10 päivän jälkeen hän suurinpiirtein nukkui yöt omassa sängyssään, heräsi syömään ”vain” pari-kolme kertaa. Ja sitten oli se yksi yö, jolloin hän nukkui 7 tuntia putkeen. Itse tietysti heräilin silloinkin kahden tunnin välein miettimään, että jokohan hän kohta herää.

Ensimmäinen unikoulu toteutettiin tassuttelu-aloituksella, jota lapsi vihasi. Että ”MÄ YRITÄN TÄÄLLÄ HUUTAA (=nukkua oikeasti, tiedän sen) JA SÄ TUUT SIIHEN LÄÄPPIMÄÄN , GET OFFFFFF”. Suoraan sanottuna, en muista miten sitten siitä edettiin, sillä aloitusvaiheessa olin niin väsynyt, että ennemmin kuuntelin sitä huutoa 1,5 tuntia kuin otin lapsen roikkumaan tissille taas koko yöksi. Perhepedissä ei ole mitään vikaa, jos kaikki osapuolet pystyvät lepäämään, mutta me emme nukkuneet enää kumpikaan hyvin. Minä heräsin joka kerta kun lapsi liikahti ja päinvastoin. Lisäksi rintani eivät kestäneet 10 tuntia putkeen joka yö tuttina toimimista. Jonkin piti siis liikahtaa. Sen kyllä muistan, että ensimmäisenä iltana Pikkuihminen tosiaan huusi sen 1,5 h ja minä istuin vieressä ja kuuntelin. Mutta siitä se sitten vähitellen helpotti. Ekat 5 yötä hoidin minä, sitten mies jatkoi seuraavat 5 yötä ja toi vaan pari kertaa yössä lapsen syömään minulle toiseen huoneeseen. Näin taisi jatkua jopa pari viikkoa kunnes – tadaa – hampaat. Itkuinen lapsi vaikutti kivuliaalta ja univelan myötä hiljalleen luisuin ensin unohtamaan lapsen viereeni yösyötössä ja lopulta ottamaan hänet suoraan viereeni nukkumaan, kun hän vaan ei millään illalla rauhoittunut omaan sänkyynsä.

Mutta, siis kaiken tämän uniläpän tarkoitus ei ollut valittaa etten nuku (vaikka ajatukset pyörivätkin aika usein vain väsymyksen ympärillä, huomasit ehkä), vaan miettiä sitä, miten ihmeellistä aikaa tämä on. Ja muistaa, että vaikka olen aivan poikki, on tämä kaikki niin ainutlaatuista ja ihanaa. Lapsi on aivan upea, utelias ja nyt jo varsin päämäärätietoinen ja sisukas nuori ihmistaimi, etten meinaa onneani uskoa. Ärsyttää, että olen suurimman osan ajasta niin poikki, että asiasta pitää oikein muistuttaa itseään: että onhan hän aivan taianomainen, unelmien täyttymys ja uskomaton ihme. Ja että olen oikeasti onnellisempi kuin ikinä.